Hellsten kirjoittaa: saat sen mistä luovut. Isossa kirjassa sanotaan, että kohtele muita niinkuin haluat itse tulla kohdelluksi. Viisaita ohjeita, mutta ovatko hieman ristiriitaisia?
Pohdin pääkaupunkiseudun shoppailureissun jälkeen kiirettä, hermostuneisuutta ja ärtymystä. Päätin itse luopua niistä ja hymyillä. Saanko Hellstenin mukaan siis porut ja kirot niskaani? Jos luovun itse nyrpeästä ilmeestä ja suhtaudun kanssaihmisiini lämpimällä lempeydellä, muristaanko minulle? Jos luovun kiireestä ja alan elää hetkessä, pamautetaanko minut keskelle tohinaa ja hoppua? Täh, nyt en enää ymmärrä. Tai no ymmärrän siinä kontekstissa, missä Hellsten sen kirjansa on kirjoittanut. Jos luovut virheellisestä vahvuuden tavoittelusta, saat oikean vahvuuden herkkyyden kautta. Kun luovut pakonomaisesta suorittamisesta, saat mielekkään tekemisen tunteen.
Olen aina ajatellut, että ihminen on sellaisenaan hyvä, kunnes itse toisin todistaa. Kukaan ei ole täydellinen, se tulee viimeistään riittävän pitkän tuttavuuden kautta todistetuksi itse kunkin kohdalla. Tässä kohtaa ystävyyttä molemmin puolinen välittäminen ja ymmärtäminen vie suhdetta eteen päin. Toinen toimii peilinä toiselle, kaikkea toisen tekemää ja sanomaa ei tarvitse hyväksyä, mutta ymmärtää voi, kun tietää toisen taustat.
Ihan aina se ei kuitenkaan mene niin, että tulisin kohdelluksi niin kuin itse toisia kohtelen. On tullut saatua shittiä niskaan tahoilta, joita kohtaan olisi ollut hyvä pitää hieman pidättyväisempi linja (jälkikäteen sinisilmäisen hyvä jossitella). Edes kuudentoista vuoden psykiatrinen työ ei suojaa ihmisiltä, joilla on jonkin asteinen vuorovaikutus- tai tunnevamma. Näille ihmisille lajitoveri on käyttöhyödyke, jonka hyvät ominaisuudet valjastetaan omaan käyttöön. Olen pyrkinyt ymmärtämään ja tukemaan ja mitä siitä seurasi? Pahaa mieltä ja syyt niskoille, asioista jotka itse asiassa tuo toinen oli tehnyt. Eihän tuollaiseen tarvitse suostua! Ystävyyden purkaminen on kuitenkin aina kova juttu. Hellsten hei, saanko lisää huonoa kohtelua, jos luovun siitä?
Parisuhteessa vaiheet vaihtelevat eikä aina jaksa olla valoisa ja rakastava sen rakkauden takaisin palautumisen toivossa. Kasvetaan eri tahtiin, yhdessä olemisen halu punnitaan useammin kuin tarpeeksi. Kuitenkin pitkämielisyys usein palkitaan. En tiedä, johtuuko blogipohdinnoistani (avanneet tajuntaani), keskinäisen kasvun tasavertaistumisesta, vanhasta luopumisesta vai valinnastani antaa puolisolleni sen hyvän, mitä minussa on, mutta olen tämän vuoden aikana saanut itselleni paljon hyvää.
Idealisti minussa ajattelee, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Haluan olla hyvä ihminen. Joulun alla tekee mieli tyhjentää syntilistaa. Kunpa meilläkin ev.lut.kirkossa olisi rippituoli! Ottaisin siitä itselleni uuden joulutradition. Vaikken ole uskovainen ihminen, puhuminen kasvottomalle papille voisi tehdä hyvää.
Nyt tuli vähän etikkaa, isosti siirappia ja hunajaa ja makeita mansikoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti