Virtahepo-kirjailija Hellsten miettii, miten voisi alkaa olla enemmän being eikä doing. Kuulostaa toimintaterapeuttiselta ja ah siis niin kotoisalta! Artikkelista oli karsittu turha siirappi ja pariskunnan elämä vaikuttaa ihan normaalilta parisuhdepaltulta: ollaan kriisissä, murrosvaiheessa, toista ei huvita pihahommat juuri silloin kun toinen haluaisi niitä yhdessä tehdä, ärähdellään ja suutahdellaan. Siis kahden terapeutin keskenkin se menee näin.
Seuraava juttu käsittelikin sitten ainaista parisuhteen vatvomista ja sitä, miten siitä puhuttaessa ollaan aina ongelmakeskeisiä. Hyvä pointti. Mitä jos alkaisinkin niiden ainaisten ärsytysten sijaan kertomaan ystävilleni, mitkä asiat ovat hyvin. Olisiko se joltain pois? Kuulostaisinko kehuskelevalta eliittirouvalta? Toisaalta siinä missä kurjuuden ja ahdistuksen tunteet tarttuvat, tartuttavat myös ilo ja onnellisuus. Yhteinen kurjuus toisinaan kummasti helpottaa. Marmatushetkiäkin tulee siis olla. Mutta että yleistunnelma olisi plussan puolella.
Eräs ystäväni sanoi muutamia vuosia sitten parisuhdekriisissään, että itse minä olen tässä halunnut olla ja niin minä myös olen. Tuo vapaaehtoisuuteen perustuva lausahdus sai silmäni avautumaan. Kysyin, haluanko itse viettää elämääni valitsemani miehen kanssa, jonka seurassa oli tuolloin vierähtänyt liki parikymmentä vuotta. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä. Kyllä haluan. Olen siis tässä suhteessa vapaaehtoisesti, voisin valita toisinkin, mutta haluan asian olevan näin. Muistin ihmetelleeni nuorempana, että miten niin rakastaminen on myös tahdon asia. Nyt olin sen oivaltanut!
Luettuani artikkelia eteenpäin törmäsin toimintatapaan, johon itsekin olen terapeuttina syyllistynyt (voi voi, useammin kuin kerran).
"Puhuminen ei aina pelasta meitä. On unohdettu kaikki muut tavat osoittaa rakkautta"
"Toisen eteen tekevä ihminen on aliarvostettu nykysuhteessa. Teoillakin pitää olla merkitystä ja sillä, että osoittaa välittämistään muuten."Havahduin tähän asiaan pari kuukautta sitten. Olen ollut hyvin puhekeskeinen. Jos puhe ei ole auttanut, olen kirjoittanut puolisolleni kirjeen tai sähköpostia. Sanoja, sanoja, sanoja. "Ihminen voi muuttaa asioita vain niin, että saattaa ajatukset tietoiseen muotoon, tarkasteltavaksi."
Viinikellarimme avajaisissa kaveriporukalla mieheni piti pienen puheen. Ja mitä hän sanoi? Että oli rakentanut sen minulle! Ajatustoimintani pysähtyi tuohon lauseeseen, enkä muista mitään puheen loppuosasta. Minulle! Siis tekojen mies! Monta puzzle-palaa loksahti kohdilleen ja kuvio hahmottui. Jo oli aikakin! Eihän tätä yhteistä taivalta ole vielä kuljettukaan kuin 22 vuotta. Kuinka niin jääräpäistä terapeuttirotua? Onneksi en ole heittänyt hanskoja tiskiin.
Mitä ne vanhempieni ikäpolven ihmiset tekivät muuta kuin rakkauden tekoja? En ole kuullut omien vanhempieni lirkuttelevan toisilleen rakastamisesta tai hanittelevan toisiaan. Ne pussasivat ja ottivat toisiaan kiinni paikoista, joista tiesivät toisen pitävän. Luolamies hankki mammuttia nuotiolle, suomalainen mies rakentaa perheelleen talon (voiko suurempaa välittämisen osoitusta olla?). Back to basic!
Ehkä tästedes osaan katsoa kotona tapahtuvaa toimintaa eri tavalla ja arvostavammin. Käännän ne ehkä rakkaudentöiksi! Aion kyllä edelleenkin puhua ja analysoida asioita, mutten pakota siihen siippaani, joka on enemmän doing kuin talking. Tosin tuo minulle rakennettu viinikellari on toiminut myös monen yhteisen keskustelun todistajana. Olisiko se viini sittenkin viisasten juoma? Parisuhteessakin viisastuu lasillisen äärellä. Kyllä vain, aion edelleenkin änkeä kainaloon sohvalle kesken urheiluruuden (lätkäpelin aikana voi kyllä olla riskaabelia). Ja kyllä, aion edelleen kysyä silloin tällöin, että vieläkö minua rakastetaan. Vastauksen tiedän:"Ilmoitan jos asiantila muuttuu."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti