Tosi arvokkaita lähi-ihmisiä

Olen pohtinut viime viikot hyvän parisuhteen saloja. Mihin pitkä, toimiva suhde perustuu? Mikä on sen kivijalka? Laitoin Fb:n päivitykseeni Stephen Hawkingin toteamuksen, että vaikka hän on universumia kuinka tutkaillut, on nainen jäänyt hänelle mysteeriksi. Tein artikkelin inspiroimana jatkokysymyksen: Mikä on parisuhteen tärkein ominaisuus? Sain tosi värikästä ja mielenkiintoista kommentointia.

Itse ajattelen, että kaiken pohjalla on rakastaminen ja arvostus. On hyvä aika ajoin pysähtyä pohtimaan, että jos puoliso olisikin vieras ihminen, olisitko tyytyväinen siihen, miten hän sinua kohtelee, miten sinulle puhuu. Mikäli tyyli ei tyydyttäisi, miksi sinun pitäisi sietää sitä parisuhteessa? Arvostus ei tarkoita sitä, että kehua retostaa toista päivät pitkät. Arvostus on kunnioittavaa tapaa kohdata, kommunikoida, koskettaa. On järkyttävää, miten rumasti, väheksyvästi ja alentavasti rakkaimmille puhutaan.

Ihmiset ovat erirytmisiä. Stressiä ja uupumusta aiheuttaa pitkäaikainen väärään rytmiin ajautuminen. Toinen voi parisuhteessa olla vaativampi luonne ja unohtaa kumppanin erilaisen tavan toimia. Mielestäni on tärkeää, että kumpikin saa toteuttaa suurimman osan yhteisestä ajasta omaa tapaansa toimia ja ajatella.

Valitettavan usein kuulen kommentteja siitä, että pariskunnat kilpailevat keskenään menestyksestä, sosiaalisesta pidettävyydestä, lasten suosiosta, ruoanlaittotaidosta, siitä, kumpi saa pomotettua toista enemmän. Ja metsään mennään niin että kolisee! TUHO! Perhe ja parisuhde tulisi olla yhteisyritys. Voisiko sillä kilpailla, kumpi näyttää toiselle enemmän välittämistään, pitää toista paremmin?

Ja sitten tulee se puhuminen. Että kerrotaan, miltä tuntuu, mitä on meneillään esim. töissä. Ei oleteta, että toinen on vuosien myötä oppinut ajatusten lukijaksi tai näkee korvien asennosta, kuinka asiat ovat. Perhe ei saa olla sijaiskärsijä työpaineiden ristiaallokossa. Kun toinen tietää, mistä kiikastaa, on kotona helpompi hengittää eikä tarvitse olettaa.

Olihan siellä ehdotuksia useammasta parisuhteesta lantionpohjalihaksiin =0) Parhaimmillaan parisuhde onkin huumorilla höystetty psykofyysissosiaalinen hässäkkä. Nyt tekee mieli siteerata muinaista Frank Pappaa: "Kosketelkaa toisianne!" (fyysisesti ja psyykkisesti)

Tosi rakkaudentekoja

Sylissäni lepää viime viikon Anna. Hömppistelysivujen ja leivontaohjeiden välissä oli 17 sivua tuhtia tavaraa ihmissuhteista. Oikeasti hyvää luettavaa ja vähän erilaisia näkökulmia. Pani miettimään (taas! Tämä elämä alkaa olla yhtä parran sutimista ja funtsimista).

Virtahepo-kirjailija Hellsten miettii, miten voisi alkaa olla enemmän being eikä doing. Kuulostaa toimintaterapeuttiselta ja ah siis niin kotoisalta! Artikkelista oli karsittu turha siirappi ja pariskunnan elämä vaikuttaa ihan normaalilta parisuhdepaltulta: ollaan kriisissä, murrosvaiheessa, toista ei huvita pihahommat juuri silloin kun toinen haluaisi niitä yhdessä tehdä, ärähdellään ja suutahdellaan. Siis kahden terapeutin keskenkin  se menee näin.

Seuraava juttu käsittelikin sitten ainaista parisuhteen vatvomista ja sitä, miten siitä puhuttaessa ollaan aina ongelmakeskeisiä. Hyvä pointti. Mitä jos alkaisinkin niiden ainaisten ärsytysten sijaan kertomaan ystävilleni, mitkä asiat ovat hyvin. Olisiko se joltain pois? Kuulostaisinko kehuskelevalta eliittirouvalta? Toisaalta siinä missä kurjuuden ja ahdistuksen tunteet tarttuvat, tartuttavat myös ilo ja onnellisuus. Yhteinen kurjuus toisinaan kummasti helpottaa. Marmatushetkiäkin tulee siis olla. Mutta että yleistunnelma olisi plussan puolella.

Eräs ystäväni sanoi muutamia vuosia sitten parisuhdekriisissään, että itse minä olen tässä halunnut olla ja niin minä myös olen. Tuo vapaaehtoisuuteen perustuva lausahdus sai silmäni avautumaan. Kysyin, haluanko itse viettää elämääni valitsemani miehen kanssa, jonka seurassa oli tuolloin vierähtänyt liki parikymmentä vuotta. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä. Kyllä haluan. Olen siis tässä suhteessa vapaaehtoisesti, voisin valita toisinkin, mutta haluan asian olevan näin. Muistin ihmetelleeni nuorempana, että miten niin rakastaminen on myös tahdon asia. Nyt olin sen oivaltanut!

Luettuani artikkelia eteenpäin törmäsin toimintatapaan, johon itsekin olen terapeuttina syyllistynyt (voi voi, useammin kuin kerran).

"Puhuminen ei aina pelasta meitä. On unohdettu kaikki muut tavat osoittaa rakkautta"

 "Toisen eteen tekevä ihminen on aliarvostettu nykysuhteessa. Teoillakin pitää olla merkitystä ja sillä, että osoittaa välittämistään muuten."

Havahduin tähän asiaan pari kuukautta sitten. Olen ollut hyvin puhekeskeinen. Jos puhe ei ole auttanut, olen kirjoittanut puolisolleni kirjeen tai sähköpostia. Sanoja, sanoja, sanoja. "Ihminen voi muuttaa asioita vain niin, että saattaa ajatukset tietoiseen muotoon, tarkasteltavaksi."

Viinikellarimme avajaisissa kaveriporukalla mieheni piti pienen puheen. Ja mitä hän sanoi? Että oli rakentanut sen minulle! Ajatustoimintani pysähtyi tuohon lauseeseen, enkä muista mitään puheen loppuosasta. Minulle! Siis tekojen mies!  Monta puzzle-palaa loksahti kohdilleen ja kuvio hahmottui. Jo oli aikakin! Eihän tätä yhteistä taivalta ole vielä kuljettukaan kuin 22 vuotta. Kuinka niin jääräpäistä terapeuttirotua? Onneksi en ole heittänyt hanskoja tiskiin.

Mitä ne vanhempieni ikäpolven ihmiset tekivät muuta kuin rakkauden tekoja? En ole kuullut omien vanhempieni lirkuttelevan toisilleen rakastamisesta tai hanittelevan toisiaan. Ne pussasivat ja ottivat toisiaan kiinni paikoista, joista tiesivät toisen pitävän. Luolamies hankki mammuttia nuotiolle, suomalainen mies rakentaa perheelleen talon (voiko suurempaa välittämisen osoitusta olla?). Back to basic!

Ehkä tästedes osaan katsoa kotona tapahtuvaa toimintaa eri tavalla ja arvostavammin. Käännän ne ehkä rakkaudentöiksi! Aion kyllä edelleenkin puhua ja analysoida asioita, mutten pakota siihen siippaani, joka on enemmän doing kuin talking. Tosin tuo minulle rakennettu viinikellari on toiminut myös monen yhteisen keskustelun todistajana. Olisiko se viini sittenkin viisasten juoma? Parisuhteessakin viisastuu lasillisen äärellä. Kyllä vain, aion edelleenkin änkeä kainaloon sohvalle kesken urheiluruuden (lätkäpelin aikana voi kyllä olla riskaabelia). Ja kyllä, aion edelleen kysyä silloin tällöin, että vieläkö minua rakastetaan. Vastauksen tiedän:"Ilmoitan jos asiantila muuttuu."

Tosi pitkä aika

Ei sitä 22 vuotta sitten aamulla tiennyt, mihin illan hurvittelut johtaa! Tapasin nykyisen mieheni nimittäin niillä retkillä. On aika messevää sanoa, että tavattiin Berliinissä... Ravintola Berlinissä! Minun kantapaikkani (mahtava acidhouse-luola), mihin silloinen tuleva mieheni eksyi ensimmäistä kertaa (eikä oikeasti ollut ollenkaan hänen tyylisensä paikka). Suurta sattumaa, niinkuin elämässä kaikki on.

Minä luulin pettyneenä puoli iltaa, että mies katselee sillä silmällä ystävätärtäni. Sitten hän pyysi minua tanssimaan, tarjosi muutaman Pernod colan (mitä lie takaa-ajatuksena ollut, tiedättehän mitä tuosta juomasta sanotaan?!), istui kanssani baaritason jalkatuilla ja ravintolan sulkeutuessa selvitteli kanssani ystävättäreni ja miehen kahden kaverin välille syntynyttä kolmiodraamaa. Hajotettuamme koko triangelin suunnistimme kohti bussiasemaa: minä menossa Tapiolaan ja mies Otaniemeen. Samalle bussille siis. Berlin sijaitsi Bottalla ja kävelyreittimme sivusi eduskuntataloa. Puistikossa istuskeli jykevä mieshahmo korokkeella ja sain idean kiivetä sedän syliin. Mies tuuppasi minua takapuolesta ylemmäs, sain kiinni Kyösti Kallion kivisestä kintusta ja asetuin istumaan hänen jalkojensa väliin. Mies kapusi perästä. Siinä kivimiehen korokkeella sain mieheltäni ensisuudelman.

No, emmehän me eri osoitteisiin päätyneet. Asioita mutkistivat samaan bussiin päätyneet kämppikseni ja entinen poikaystäväni kaverinsa kanssa. Bussin takapenkillä joimme valkoviinipullon pohjat pois, joka joltain oli tarttunut matkaan baarista lähtiessään. Yhtäkkiä Tapiolalaisessa kaksiossa oli tupa täynnä porukkaa. Kuitenkin minun ja kämppikseni lisäksi asuntoon jäi vain yksi vieras. Hän pötkötteli vierelläni sängyllä koko yön, täysvaatetus päällä (tämä on ihan siisti kertomus!). Silitteli siinä tulevaa vaimoaan. Hän tiesi sen jo, minä en uskonut. Nauratti koko kommentti: "Mä menen sun kanssas naimisiin!" Kai siinä aamuyön pimeinä tunteina nukahdettiinkin (mietin nyt, kuorsasinko jo silloin? Olisi ollut hänelle hyvä aika perääntyä vielä).

Minä olin sen verran siipeeni saanut parisuhdeasioissa, etten uskaltanut suhtautua mieheen vakavasti. Maanantaina hän kuitenkin tassutteli työpaikkani käytävää minua vastaan ja toteutti uhkauksensa tulla hakemaan minut syömään. Ja niin sitä sitten mentiin. Sillä tiellä ollaan. Edelleen syödään yhdessä, nukutaan yhdessä.

Vaan paljon mahtuu tähän väliin, 22 vuoteen. Kiviseltä patsaalta se lähti ja kiviseen taloon on päädytty. Espoon kautta Helsinkiin, sieltä Lammille (ihan oikeesti!), pikapyrähdys takaisin Helsinkiin ja asettuminen Hämeenlinnaan. Onnea, pettymyksiä, kolhuja ja toinen toisemme tukemista. Ensimmäisten 10 vuoden aikana aina ihmettelin, että mitä tarkoittaa sanonta "Rakastaminen on myös tahdon asia". Nyt luulen jo ymmärtäväni sen merkitystä. Henkinen kasvu ja kehitys eivät mene pariskunnalla samanaikaisena vuolaana virtana eteenpäin. Kaksi vaakaa naimisissa keskenään, haetaan tasapainoa ja heilahdellaan alhoista korkeuksiin: kohtaamisiakin tapahtuu! Toisen piirteet alkavat ärsyttää jossain vaiheessa suunnattomasti. Juuri ne piirteet, joihin toisessa ehkä eniten ihastui. Siinä kohtaa tarvitaan tahtoa: minä tahdon kaikesta huolimatta olla tuon ihmisen kanssa (ja katsoa, josko se siitä vielä muuttuu).

Kumppanuus vai intohimo? Siinä dilemma, jota pitkässä parisuhteessa joutuu miettimään. Kumpi vaakakuppi painaa enemmän? Aluksi sitä varmasti pupuilee joka pariskunta. Sitä vaan toivoo, ettei ajan myötä muutu toisen silmissä vanhaksi rusakoksi. On hienoa, jos saa kaikkien vuosien läpi kannateltua arvostusta toista kohtaan. Että jaksaa nähdä toisen itsenään arvokkaana ja rakkauden arvoisena.

Juha Tapion laulun Kaksi vanhaa puuta toinen säkeistö sai minut kyynelehtimään vuolaasti. Ajoin kaupasta kotiin ja yhtäkkiä näkökenttä sumeni ja huomasin niiskuttavani. Vierestä kuului nuoremman lapsen ääni "Äiti, tosi noloo!". Sopertelin siinä sitten jotain tyyliin, "mut ku tää vaan on niin sattuvasti sanottu, ihan ku me isin kanssa..." Teini jatkoi tuijotustaan, eikä ymmärtänyt (vielä).


Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaankantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet
Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta;
Oomme tänne selvinneet
Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan


Rakkaus on ruma sana, laulaa Alanko. Onhan se vähän kulmikata sanoa, minä rakastan sinua! Kysyn aika ajoin mieheltäni, josko tämä minua vieläkin rakastaa. Vakiovastaus on "Tottakai, ilmoitan sitten jos tilanne muuttuu!" Minut tämä vastaus pistää kivahtamaan, ettei rakkaus ole mikään tottakai-asia. Seuraavaksi pidän saarnan siitä, miten meidän tulisi tuhlata toisiimme kaikki se hellyys, suukot ja halaukset, kauniit sanat ja koskettelu, mitä meissä on. Varastoon kun sitä ei saa ja hautaan ei voi toista mukaan ottaa. Yhteistä aikaa voi olla vielä 50 vuotta, mutta yhtä hyvin alle vuosi. Koskaan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo.