Itse ajattelen, että kaiken pohjalla on rakastaminen ja arvostus. On hyvä aika ajoin pysähtyä pohtimaan, että jos puoliso olisikin vieras ihminen, olisitko tyytyväinen siihen, miten hän sinua kohtelee, miten sinulle puhuu. Mikäli tyyli ei tyydyttäisi, miksi sinun pitäisi sietää sitä parisuhteessa? Arvostus ei tarkoita sitä, että kehua retostaa toista päivät pitkät. Arvostus on kunnioittavaa tapaa kohdata, kommunikoida, koskettaa. On järkyttävää, miten rumasti, väheksyvästi ja alentavasti rakkaimmille puhutaan.
Ihmiset ovat erirytmisiä. Stressiä ja uupumusta aiheuttaa pitkäaikainen väärään rytmiin ajautuminen. Toinen voi parisuhteessa olla vaativampi luonne ja unohtaa kumppanin erilaisen tavan toimia. Mielestäni on tärkeää, että kumpikin saa toteuttaa suurimman osan yhteisestä ajasta omaa tapaansa toimia ja ajatella.
Valitettavan usein kuulen kommentteja siitä, että pariskunnat kilpailevat keskenään menestyksestä, sosiaalisesta pidettävyydestä, lasten suosiosta, ruoanlaittotaidosta, siitä, kumpi saa pomotettua toista enemmän. Ja metsään mennään niin että kolisee! TUHO! Perhe ja parisuhde tulisi olla yhteisyritys. Voisiko sillä kilpailla, kumpi näyttää toiselle enemmän välittämistään, pitää toista paremmin?
Ja sitten tulee se puhuminen. Että kerrotaan, miltä tuntuu, mitä on meneillään esim. töissä. Ei oleteta, että toinen on vuosien myötä oppinut ajatusten lukijaksi tai näkee korvien asennosta, kuinka asiat ovat. Perhe ei saa olla sijaiskärsijä työpaineiden ristiaallokossa. Kun toinen tietää, mistä kiikastaa, on kotona helpompi hengittää eikä tarvitse olettaa.
Olihan siellä ehdotuksia useammasta parisuhteesta lantionpohjalihaksiin =0) Parhaimmillaan parisuhde onkin huumorilla höystetty psykofyysissosiaalinen hässäkkä. Nyt tekee mieli siteerata muinaista Frank Pappaa: "Kosketelkaa toisianne!" (fyysisesti ja psyykkisesti)
