Ei sitä 22 vuotta sitten aamulla tiennyt, mihin illan hurvittelut johtaa! Tapasin nykyisen mieheni nimittäin niillä retkillä. On aika messevää sanoa, että tavattiin Berliinissä... Ravintola Berlinissä! Minun kantapaikkani (mahtava acidhouse-luola), mihin silloinen tuleva mieheni eksyi ensimmäistä kertaa (eikä oikeasti ollut ollenkaan hänen tyylisensä paikka). Suurta sattumaa, niinkuin elämässä kaikki on.
Minä luulin pettyneenä puoli iltaa, että mies katselee sillä silmällä ystävätärtäni. Sitten hän pyysi minua tanssimaan, tarjosi muutaman Pernod colan (mitä lie takaa-ajatuksena ollut, tiedättehän mitä tuosta juomasta sanotaan?!), istui kanssani baaritason jalkatuilla ja ravintolan sulkeutuessa selvitteli kanssani ystävättäreni ja miehen kahden kaverin välille syntynyttä kolmiodraamaa. Hajotettuamme koko triangelin suunnistimme kohti bussiasemaa: minä menossa Tapiolaan ja mies Otaniemeen. Samalle bussille siis. Berlin sijaitsi Bottalla ja kävelyreittimme sivusi eduskuntataloa. Puistikossa istuskeli jykevä mieshahmo korokkeella ja sain idean kiivetä sedän syliin. Mies tuuppasi minua takapuolesta ylemmäs, sain kiinni Kyösti Kallion kivisestä kintusta ja asetuin istumaan hänen jalkojensa väliin. Mies kapusi perästä. Siinä kivimiehen korokkeella sain mieheltäni ensisuudelman.
No, emmehän me eri osoitteisiin päätyneet. Asioita mutkistivat samaan bussiin päätyneet kämppikseni ja entinen poikaystäväni kaverinsa kanssa. Bussin takapenkillä joimme valkoviinipullon pohjat pois, joka joltain oli tarttunut matkaan baarista lähtiessään. Yhtäkkiä Tapiolalaisessa kaksiossa oli tupa täynnä porukkaa. Kuitenkin minun ja kämppikseni lisäksi asuntoon jäi vain yksi vieras. Hän pötkötteli vierelläni sängyllä koko yön, täysvaatetus päällä (tämä on ihan siisti kertomus!). Silitteli siinä tulevaa vaimoaan. Hän tiesi sen jo, minä en uskonut. Nauratti koko kommentti: "Mä menen sun kanssas naimisiin!" Kai siinä aamuyön pimeinä tunteina nukahdettiinkin (mietin nyt, kuorsasinko jo silloin? Olisi ollut hänelle hyvä aika perääntyä vielä).
Minä olin sen verran siipeeni saanut parisuhdeasioissa, etten uskaltanut suhtautua mieheen vakavasti. Maanantaina hän kuitenkin tassutteli työpaikkani käytävää minua vastaan ja toteutti uhkauksensa tulla hakemaan minut syömään. Ja niin sitä sitten mentiin. Sillä tiellä ollaan. Edelleen syödään yhdessä, nukutaan yhdessä.
Vaan paljon mahtuu tähän väliin, 22 vuoteen. Kiviseltä patsaalta se lähti ja kiviseen taloon on päädytty. Espoon kautta Helsinkiin, sieltä Lammille (ihan oikeesti!), pikapyrähdys takaisin Helsinkiin ja asettuminen Hämeenlinnaan. Onnea, pettymyksiä, kolhuja ja toinen toisemme tukemista. Ensimmäisten 10 vuoden aikana aina ihmettelin, että mitä tarkoittaa sanonta "Rakastaminen on myös tahdon asia". Nyt luulen jo ymmärtäväni sen merkitystä. Henkinen kasvu ja kehitys eivät mene pariskunnalla samanaikaisena vuolaana virtana eteenpäin. Kaksi vaakaa naimisissa keskenään, haetaan tasapainoa ja heilahdellaan alhoista korkeuksiin: kohtaamisiakin tapahtuu! Toisen piirteet alkavat ärsyttää jossain vaiheessa suunnattomasti. Juuri ne piirteet, joihin toisessa ehkä eniten ihastui. Siinä kohtaa tarvitaan tahtoa: minä tahdon kaikesta huolimatta olla tuon ihmisen kanssa (ja katsoa, josko se siitä vielä muuttuu).
Kumppanuus vai intohimo? Siinä dilemma, jota pitkässä parisuhteessa joutuu miettimään. Kumpi vaakakuppi painaa enemmän? Aluksi sitä varmasti pupuilee joka pariskunta. Sitä vaan toivoo, ettei ajan myötä muutu toisen silmissä vanhaksi rusakoksi. On hienoa, jos saa kaikkien vuosien läpi kannateltua arvostusta toista kohtaan. Että jaksaa nähdä toisen itsenään arvokkaana ja rakkauden arvoisena.
Juha Tapion laulun Kaksi vanhaa puuta toinen säkeistö sai minut kyynelehtimään vuolaasti. Ajoin kaupasta kotiin ja yhtäkkiä näkökenttä sumeni ja huomasin niiskuttavani. Vierestä kuului nuoremman lapsen ääni "Äiti, tosi noloo!". Sopertelin siinä sitten jotain tyyliin, "mut ku tää vaan on niin sattuvasti sanottu, ihan ku me isin kanssa..." Teini jatkoi tuijotustaan, eikä ymmärtänyt (vielä).
Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaankantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet
Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta;
Oomme tänne selvinneet
Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja kestää joka tuulen ja sään
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
Rakkaus on ruma sana, laulaa Alanko. Onhan se vähän kulmikata sanoa, minä rakastan sinua! Kysyn aika ajoin mieheltäni, josko tämä minua vieläkin rakastaa. Vakiovastaus on "Tottakai, ilmoitan sitten jos tilanne muuttuu!" Minut tämä vastaus pistää kivahtamaan, ettei rakkaus ole mikään tottakai-asia. Seuraavaksi pidän saarnan siitä, miten meidän tulisi tuhlata toisiimme kaikki se hellyys, suukot ja halaukset, kauniit sanat ja koskettelu, mitä meissä on. Varastoon kun sitä ei saa ja hautaan ei voi toista mukaan ottaa. Yhteistä aikaa voi olla vielä 50 vuotta, mutta yhtä hyvin alle vuosi. Koskaan ei tiedä, mitä elämä eteen tuo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti