Tosi ystävyys

Ei vain kauniita sanoja ja velvollisuudentunnosta hoidettuja tekstiviestejä tai puheluja. Ei kaverina Fb:ssä vain sen vuoksi, että näyttää hyvältä. Ihmisiä, jotka seisovat sanojensa takana. Ihmisiä, joista huomaa kun ovat aidosti läsnä ja ottavat kehut vastaan vähättelemättä, piilottelematta onneaan. Ihmisiä, jotka antavat palautetta oikeudentajusta, eivät kateudesta tai ajaakseen omaa asiaansa. Ihmisiä, joiden kanssa voi ilonsa jakaa ja surunsa itkeä sellaisena kuin sattuu olemaan.

Todellisen ystävän ei tarvitse olla lähellä. Kaukaisen tosi ystävän kanssa suhdetta hoidetaan eri tavalla kuin ihmisen, jota on mahdollista nähdä vaikka joka päivä. Kaukoystävän kanssa jutut jatkuvat siitä, mihin ne viimeiksi jäivät ja niin on hyvä. Oli se viime kerta kirje, kortti, maili, puhelu, chatti tai tapaaminen. Lähiystävä tulla pyrähtää ovesta sisään, pihisee elämänsä höyryjä pihalle tai tulee katsomaan uutta sohvaa. Hänen kanssaan käymme pitkillä kävelyillä ja askel askeleelta maailma paranee. Nämä kultakimpaleet toimivat makutuomareina silmälasiostoksilla ja sanovat suoraan, jos farkut kiristävät väärästä paikasta. He myös palauttavat maan pinnalle hankalissa ihmissuhdetilanteissa valottamalla asioiden muita puolia. Heiltä saa perspektiiviä asioihin itsen ulkopuolelta. Heidän kanssaan maata rötkötetään vuoteella, ympärillä molempien lapset ja nauretaan sattumille, mokille ja väärin kuulluille lauseille. Tai niinkuin viime kesänä vallattiin lapsilta tramboliini, tehtiin sen keskelle tähtikuvio ja laulaa hoilotettiin vanhaa Suomipoppia uuden naapurin kauhuksi.

Minulla on ollut aikaa nyt vuorotteluvapaalla pohtia ystävyyttä omalla kohdallani. Olen vapaillani tavannut ihmisiä, joita en normityöviikkoina juurikaan tapaisi. Olen törmännyt aivan ihaniin uusiin ihmisiin, joiden kanssa yhteinen sävel on löytynyt ehkä yhteisen harrastuksen tiimoilta. Olen surrut menetettyjä läheisiä ystäviäni, joiden kanssa olemme ajautuneet kauas toisistamme, osan kanssa kokonaan vain tuttaviksi. Minulle ystävyyden rikkoutuminen on aina vaikea ja murheellinen asia. Mutta silloin, jos maailmat eivät kohtaa, tulee toistuvasti loukatuksi tai toiseen ei voi luottaa, täytyy ottaa etäisyyttä ja katsella kauempaa.

Eniten minua ehkä satuttaa joutuminen ihmissuhdepelin nappulaksi tai se, että minä toimin takaporttina, jonka luo tullaan kun maailma potkii. Tällaisille ihmisille toinen on käyttöhyödyke, jonka todellista ihmisyyttä ei osata arvostaa. Elämä liukuu pinnalla ja vain ne, jotka hödyttävät tuntuvat tärkeiltä. Syntyy hovi! Niin helposti elämänkehä kutistuu metriksi itsen ympärille ja sinne ei päästetä ketään tai sieltä käsin ei oteta riskiä siitä, että joutuisi ymmärtämään tuon toisen elämää. Vaatimaton pieni lause "Miten voit?" ja hetki itseltä kuulla, mitä toisella on kerrottavaa ilman päälle puhumista, ilman että alkaa kilpailu, kumman asiat ovat pahemmin tai paremmin, kumpi on hankkinut jotain hohdokkaampaa. Myös kiireen taakse voi näppärästi piiloitua toisen kohtaamiselta.

Halaan ihmisiä, jotka koen ystävikseni. Parhaiden kanssa myös suukottelemme toisiamme poskille ja viestimme hanittelemalla ja kertomalla toiselle, että tämä on tärkeä tai rakas. Sillä mihin me noita sanoja pihtaisimme? Ne eivät menetä vaikutustaan, laimene tai ylpeytä kohdettaan eivätkä ole pois itseltä. Holle Holopainen jo sanoi muinaisessa tv-showssaan "Kosketelkaa toisianne". Kosketelkaa fyysisesti ja henkisesti!