Tosi vanhempia

Parisuhdemarkkinoilla tapahtuu. Nykyisin siellä on melkoinen valikoima miestä ja naista, naitua, eronnutta, karannutta, sinkkua, seukkaavaa, seurustelevaa sinkkua, nimellisesti pariutunutta, kulissivaimoa, puumaa ja toyboyta. Minä olen fossiili! Ollut naimisissa saman miehen kanssa jo 21 vuotta. Puhtoinen en ole itsekään, en sorru sellaista väittämään. Kuitenkaan tässä jutussa fokus ei ole meissä aikuisissa (no, ehkä sekundaarisesti). Lähinnä huoleni kohdistuu perheiden jälkikasvuun. Eikä siinäkään malliin, minkä vanhemmat touhuamisillaan antavat vaan aikaan ja huomioon, joka touhuamiselta lapsille jää. Se nimittäin ei välttämättä ole kovin laadukasta! Tässä puhuu sekä kahden teinin äiti, että terapeutti, joka näkee haavoittuneita nuoria.

Sosiaalinen paine pariutua eron jälkeen vaikuttaa olevan suuri ja painava. Kun sinkut lähtevät toteuttamaan itseään (ja kilpailemaan ex-puolisonsa kanssa siitä, kummalla on ennemmin uusi), miten jaksavat kotona teinit, jotka painivat omissa murrosongelmissaan? Osa vanhemmista näkee 12-16-vuotiaat jo niin isoina ihmisinä, että pärjäävät kyllä, jopa viikonlopun yksin kotona. Teknisesti pärjäävät: yläkoululaisille on opetettu kotitaloudessa ruoanlaittoa ja terveystiedossa hygienian hoitoa. Miten on turvallisuuden tunteen laita? Nyt kuulen vastauksia, että kännykällä saa aina kiinni, kun tarve vaatii. Siis mobiilimukuloita? Etävanhempia? Missä syli, hali? Paikka, jossa olla vielä lapsi? Sillä lapsia nämä ihmiset vielä ovat. Yksin oleminen ja liian varhainen vastuun kantaminen eivät kasvata lapsesta itsenäistä, vastuullista aikuista. Ei sitä tee liiallinen paapominenkaan. Miten olisi riittävä vanhemmuus ohjauksineen, läsnäolon taito ja yhdessä tekeminen?

Juttelin kerran ihmisen kanssa, joka oli eronnut ja avioitunut uudelleen. Molemmilla omat lapset ja yksi yhteinen. Yritettiin tietenkin järjestää niin, että omat lapset olisivat toisilla vanhemmillaan samana viikonloppuna, mutta sitten tulikin tenkkapoo: mihin laittaa tämä yhteinen noina viikonloppuina? Kun ei koskaan ole omaa yhteistä aikaa. Olin äimänä. Mihin itse olin omani laittanut, kun tuli oman ajan tarve? Mummot asuvat 300 kilometrin päässä, oli muutettu vieraalle paikkakunnalle ja tuttavapiiri vielä olematon. En mihinkään, ellei systeri sattunut satunnaisesti ottamaan hoitoonsa. Onko meidän aikuisten ensisijainen tehtävä järjestää omaa aikaa vai olla vanhempia? Nuo eivät sulje pois toisiaan. Liiallinen itsekkyys sulkee toisen.

Onko meillä aikuisilla koskaan riittävästi omaa aikaa? Olen saanut nähdä, miten tappelu syntyy siitä, kumman vanhemman luona lapset ovat, kun kaupungilla olisi mielenkiintoinen tapahtuma, johon molemmat haluaisivat osallistua. Miltähän mahtaa lapsesta tuntua, kun toinen vanhemmista ottaa hänet hieman pitkin hampain hoteisiinsa vastoin omia tarpeitaan?

Onhan se 18 vuotta aika pitkä aika. Sen se vaatii, että lapsen saa täysi-ikäiseksi. Sillä sitä ennen hän ei sitä ole! Mietin, että tavallaan lapsi on vanhempiensa tärkein cv. Millaisen cv:n sinä haluat maailmalle näyttää?