Valokuvaamisen arkikäyttöön liittyy ajatus, että mikä on kuvattu, on muistamisen arvoista. Mikä on minulle arvokasta, voi olla toiselle täysin arvotonta tai jäänyt huomioimatta. Toisen arvokas voi näyttäytyä minulle kuvan kautta, voin saada perspektiivejä asioihin ja nähdä eri tavalla.
Olin tänään katsomassa mahtavaa valokuvanäyttelyä Helsingin kulttuurikeskus Stoassa. Kuvat oli ottanut mieheni veli Jarmo Santahaminan alueelta ja ympäristöstä. Kuulen usein sanottavan, että Helsinki on harmaa ja betoninen kaupunki. On se sitäkin, mutta valokuvat osoittivat, että se on myös kaikkea muuta. Valokuvia oli yhteensä 110 m2. Niiden katselemiseen ajatuksella sain kulumaan puolitoista tuntia. Kuvia rakennuksista ja alueen eläimistä sekä mahtavia maisemia kaupungilla ja ilman. Rauhoittavia kuutamokuvia, auringonnousuja ja hämyisiä takorautaportaita Aleksanterin patterista. Niiden edessä tuli harras ja mystinen olo, monia tunnetiloja. Halusin sellaisen portaikon oman olohuoneen seinälle. Halusin mennä itse paikan päälle ja keksiä omat kuvakulmani. Haluaisin kuvata Keskustan puistot, Punavuoren vanhoja Jugend-taloja, niiden parvekkeita ja seinäkoristeita, kulkea Kruunuhaan sisäpihoilla ja Eiran arvotalojen lomassa valjastaen digimuotoon Helsingin kauneuden.
Ostimme töihin psykiatrian toimintaterapiaan Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö-kirjan. Pitkään aikaan en ole saanut pidellä käsissäni yhtä kaunista teosta. Jo projekti sinällään on ollut merkittävä. Savolainen kuvasi lastenkodin tyttöjä heidän toiveittensa mukaisissa paikoissa ja asuissa, tutustutti jokaisen arvokkaaseen ja ihanaan itseensä. Kyseessä oli voimauttava valokuvaus, joka Savolaisen lanseerauksesta on levinnyt ympäri Suomea. Nykyisin sitä saa opiskella mm. Turussa.
Valokuvauksessa on jotain vahvasti meditatiivista. Olen tämän hartauden harrastamisen alkumetreillä vielä, mutta nyt jo olen huomannut, miten siinä oppii (tällainen höyryäjäkin) pysähtymään asioiden äärelle ja näkemään. Sitä katsoo maahan ja näkee, missä asennossa risut ovat poikittain toinen toisen päällä tai miten kaunis hopeinen kuura peittää marja-aronian lehteä. Maisemassa ei enää olekaan pelto ja puu vaan asetelma erilaisia suuntia, vaakaa ja pystyä. Vanhan tehdasalueen punatiilet muodotavat syvyyksiä, valoja ja varjoja, metsään hylätyt tynnyrit jännittävää vastakohtaa puiden valkeille rungoille. Olen oppinut paljon lähiympäristöstäni kulkemalla kamera kaulalla.
Minä itse en ole ollenkaan kuvauksellinen. Johtunee vilkkaasta luonteestani. Aina kun kameran etsin suuntaan minuun, olen havainnollistamassa jotain asiaa tai muuten vaan ilmehdin omiani. Voimauttavassa valokuvauksessa on menetelmä, jossa on tarkoitus ottaa kuva itsestä silloin, kun kukaan muu ei ole näkemässä. Näin voi oppia hyväksymään identiteettinsä eri puolia ja vahvistaa minäkuvaa. Hmm! Aamulla herättyä, kun muistutan pussikarhupandaa silmäpusseissani? Yöllä baarista tultua juuri ennen kuin pestään meikit kasvoilta? Saunan jälkeen vessassa lukittujen ovien takana ajellessa säärikarvoja tukka kampaamatta? Töissä syventyneenä lausunnon kirjoittamiseen? Ei ehkä kauneimpia mahdollisia tilanteita, mutta paljastaa jotain syvää ja olennaista minuudesta. Niin, valokuvaamisessa on jotain hyvin meditatiivista. Ommmmmm!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti