Tosi tarvittu

Ihmettelin lukioaikana yhtä rinnakkaisluokan tyttöä, miten mahdottoman itsenäinen hän oli: kulki omia polkujaan, ei tuntunut tarvitsevan kaverien tukea lähteäkseen johonkin vaan meni yksin. Tavatonta! Sitähän kuuluu mennä laumassa tai vähintään bestiksen kanssa, myös baarissa vessaan. Eikö kuitenkin ole tärkeää kuulua joukkoon ja kokea olevansa tarvittu?

Jostain tämä ajatus pompsahti mieleeni ja lähdin miettimään, missä asioissa koen olevani tärkeä ja tarvittu. Toinen kysymyksen asettelu on, missä haluan olla tarvittu. Olla tärkeä jollekin on eri asia kuin olla tarvittu. Molemmissa on vahvasti tunneside mukana. Minulle tärkeä ihminen merkitsee sitä, että voin omana itsenäni jakaa elämääni hänen kanssaan, tehdä yhdessä asioita ja että ajattelen häntä paljon. Tarvittu-sanaan liittyy velvoitteita ja sitä, että toisen odottaa auttavan, tekevän jotain itselle merkityksellistä ja kenties vaikeaa. Aihe liittyy vahvasti niihin rooleihin, jotka elämässä itselleen otta ja joita saa ulkopuolelta. Kiltteyttäkin tämä sivuaa.

Minulle ensimmäinen mieleen tuleva asia on äitinä oleminen. Tämä pätee molempiin kysymyksiin: koen olevani tarvittu ja haluan olla tärkeä. Haluan välittää lapsille, että heidän asiansa ovat tärkeitä ja olen tarvittaessa paikalla ja käytettävissä. Toivon, että minulle tullaan puhumaan vaikeistakin asioista ei vain koekympeistä. Aina tällainen läsnäolo ei onnistu. Ehkä syystä, että olen umpipoikki tai teen juuri jotain itselleni tärkeää enkä pysty keskittymään. Joskus tuota äitiyden tarvittavuutta esiintyy kyllä ihan liikaa ja silloin tekisi mieli juosta kovaa ja kiemurrellen, käsiään villisti heilutellen ja hurjaa sotahuutoa kiljuen mahdollisimman kauas. Mutta minkäs teet: turha rutista kun on laittanut lapsia maailmaan. Oma valinta! Niin on ja vastuuni kannan, useimmiten tyytyväisenä ja hyvillä mielin.

Ensisijaisestihan sitä on äiti omille lapsilleen, mutta toivon, että voin olla turvallinen vanhempi myös lasten kavereille. En tuppaa, mutta pyrin olemaan liepeillä, jos minua tarvitaan. Joskus omille vanhemmille ei voi puhua hankalista asioista. Toisen äiti ei ole niin paljon äiti, nolo ja vanha, ja silloin voi asioita pähkäillä vaikka vähän huumorin varjolla. Minusta on mukavaa kun on elämää ympärillä. Lasten kaverit ovat aina meille tervetulleita (no ei ihan aina, joskus pitää saada olla omalla porukalla ja rauhoittua).

Tottakai haluan olla vaimona tärkeä, monellakin tapaa. Haluanko olla tarvittu? Paha paikka. Pitikö nyt lähteä tällaista kirjoittamaan... En halua olla varamuisti, hellan jatke, pyykkäri. Family Nieminen on perheyritys, jossa tarvitaan molempia aikuisia. Siinä suhteessa olen ja haluan olla tarvittu, mutten itsestään selvyys toisen näkökulmasta: se luottopakki, joka hoitaa kuitenkin hommat, jos toista ei hotsita. Vaimouteen nivoutuu naiseus ja naisena haluan olla tarvittu sekä tärkeä. Se on iso osa identiteettiä. (Ja tuosta aiheesta voisikin sitten kirjoittaa kirjan verran lauseita!)

Olla tarvittu ja tärkeä omassa työssään on vielä monimutkaisempi juttu. Ihmissuhdetyössä olet aina tämän dilemman edessä. Mihin vetää tarvittavuuden ja itsesuojelun raja? Terapiatyössä prosessi toivottavasti etenee aina niin, että alussa tarvittavuus ja tunne siitä, että on asiakkaalleen tärkeä ovat vahvasti läsnä, mutta kuntoutumisen edetessä muutut tarpeettomaksi. Ideaalia! Kuitenkin olemme aina vuorovaikutuksessa ihminen ihmiselle ja terapiasuhde on myös ihmissuhde, jonka päättäminen on yksi tärkeä osa terapiaa. Irrottautua siis roolistaan tärkeänä ja tarvittuna, auttaa toista kokemaan olevansa tarpeellinen ja tärkeä omassa elämässään. Tarvittavuus kuormittaa, pahimmillaan uuvuttaa ja vie hallinnan tunteen omasta elämästä. Energiaa vuotaa muualle ja sen virtaa ei pystykään enää hallitsemaan. Lentokapteeni on varmasti ihan eri tilanteessa. Ihmiset todella tarvitsevat häntä, että pääsevät lentoon ja turvallisesti alas. Kodinkonekorjaajan tietotaitoa tarvitaan, kun kesähelteet poksauttivat pakastimen ja roskakuskia tarvitaan, ettemme huku saastaamme. Ensihoitajan käsissä on monen ihmisen elämä. Mitataanko tuota tarvittavuutta sitten rahalla, palkkapussin painolla, onkin asia erikseen.

Anna-Liisa Valtavaaran kirjassa Kiltteydestä kipeät käsitellään nimensä mukaisesti kiltteys-syndrooman vaikutusta ihmisen toimintaan. Kiltteys altistaa ihmisen liialliselle tarvittavuudelle. Kiltti antaa toisen käyttää itseään tarpeisiinsa eikä huomaa, kun voimat hupenevat ja oma elämä jää elämättä. Niin tarvittu ei tarvitse -eikä saa- koskaan olla, että itse katoaa!

Tarvittavuus elää myös ikäkausien mukaan. Lapsena tarvitsee enemmän kuin on tarvittu (valitettavasti joissain tapauksissa lasta myös tarvitaan liikaa ja väärällä tavalla). Nuorena ansaitsee paikkaansa ystäväpiirissä ja yhteisössä olemalla tarvittu. Aikuisena tarvittavuuteen tulee vuosien myötä erilaista perspektiiviä ja kaikkeen ei enää suostu. Vanhuusiän tarvittavuudesta minulla ei vielä ole omakohtaista kokemusta, mutta toivon sen värittyvän pitkälti omien mielenkiintojen, perusasioiden ja mahdollisten lastenlasten mukaan. Kai sitä turhat kotkotukset karisevat matkan varrella ja ihminen alkaa uskoa olevansa tarpeellinen ihan omana itsenään.