Meille automatkalle lähtemisessä yhtä tärkeää kuin pakkaaminen on yhteisen sopimuksen tekeminen (haasteena on sitten sen sopimuksen pitäminen). Kyseessä on sopimus siitä, että toista ei syytellä harhaan ajamisesta. Näin olemme toimineet mm. matkalla Ruotsin halki Tanskaan ja takaisin sekä Pohjois-Espanjan tourneella. Varhaisimpien automatkojen aikana olemme olleet asumuseron partaalla ja matkojen jälkeen mykkäkoulussa. Tilanne sai alkunsa yleensä siitä, että mies ajoi ohi liittymän, josta piti kääntyä. Itse kykenen mielestäni pitämään malttini. Harvoin on totaalisen katastrofaalisia tilanteita, joita ei voisi korjata. Miehellä kuitenkin on päässään vahva skeema siitä, miten toiminto tulee suorittaa pisteestä A pisteeseen K. Jos se ei etene suunnitelman mukaan, skeema häiriintyy ja siihen tarvitaan syy ja se syy sattuu usein istumaan siinä vieressä.
Näitä tilanteita sattui enemmän aikana ennen navigaattoreita. Ei se navigaattorikaan kokonaan ongelmaa poista. Barcelonassa minä ajoin läntisessä keskustassa sujuvasti ohi risteyksistä ihan vaan siksi, että siellä katuja tuli niin taajaan eteen, ettei navikaan pysynyt metreissä laskuissa. Aina oltiin jo ohi! Suurempi ongelma on kuitenkin se, että olen onneton kartan lukija! Kuulun niihin naisiin, jotka kääntävät kartan niin, että tiet osoittavat loogisesti menosuuntaan. Kartan kirjoitus on siten usein väärinpäin, mikä hieman haittaa kartturin työskentelyä. Olen kartanlukijana myös sellainen höpöttäjä: puhun itsekseni (lue: mumisen) tutkiessani teitä ja ajamaamme reittiä. Mies tietysti luulee, että sanon jotain matkan etenemisen kannalta merkittävääkin, kyselee kiukkuuntuvaan sävyyn, että mitä sanoin. Minulla on myös surkea suuntavaisto. En hahmota, mistä suunnasta on paikkaan tultu, eli mihin lähdemme paluumatkalla. Pääni navigaattori on siis ihan sökö!
Miehen ja naisen havaintokyky on erilainen. Miehiä sanotaan putkiaivoiksi, mikä on heille pimeäajossa eduksi (Hormonien sota- kirjan mukaan). Miesten myös väitetään keskittyvän paremmin käsillä olevaan tehtävään, yhteen asiaan kerrallaan. Naiset keekoilevat asiasta toiseen ja sukkuloivat sujuvasti tv-ohjelman, neulepuikkojen ja teinin iltapalaohjeistuksen välillä. Minulla on loistava näkömuisti kotioloissa ja töissä. Osaan oitis sanoa, mihin muut perheenjäsenet ovat tavaransa jättäneet ja mistä kannattaa käydä niitä hakemassa. Hahmotan myös yksityiskohtia ympäristöstä, kuten hauskat tienviitat tai kauniit rakennusten yksityiskohdat. Tuttua on se, että saatan todeta pelkääjän penkiltä "Hei, tuossa on tuo vellikellotalo!" tai "Tuossa on nuo kiipeilykalliot." Myös yläopasteet huomioin paremmin kuin mies. Kaksi yläopastetta jäi häneltä eilisellä Helsingin ajelulla huomioimatta. Siinä syy tämän päivän kirjoitukseen,
Kotiinpaluumatkalle lähtiessä mies kysyi, osaanko minä Laajasalosta Itäkeskukseen (ja istahti ajajan paikalle!). Totesin, ettei sen ohi voi ajaa, tulee vastaan väkisinkin. Tarkoitus oli pysähtyä kaupassa. Herttoniemeä lähestyttäessä totesin, että seuraa Itäkeskuksen viittoja. Kun se risteyshässäkkä yhtäkkiä oli edessä, huomasimme olevamme bussikaistoilla matkalla metroaseman pysäkeille ja takana alkoi hillitön tööttäily. Ensimmäiset haukut. Itäväylällä se viitta sitten vaan vilahti ohi. Toiset haukut ja syyllisten hakeminen sen kuin yltyi. Kaupassa käynti jäi siinä vaiheessa (luin miehen ajatukset, että tulee pysähtymään Riihimäen CM:ssä ja niinhän se meni).
Mikä siinä on, että on paljon helpompaa sietää vikatiloja, kun syyn voi viskata toisen harteille? Mitä se matkustajapenkin istuja voi sille, että ratin haltija ajaa väärin? Näiden lyhyttaipaleitten varalle en ole katsonut tarpeelliseksi tehdä alussa mainitsemaani yhteistyösopimusta, mutta pidemmillä matkoilla se on toiminut ja säästänyt tappeluilta ja mielipahalta, muutaman kerran jopa pelastanut loman. Täytynee siis päivittää sopimustilanne matkustusmukavuuden vuoksi. Siinä pysymisestä vastaa sitten kumpikin tahollaan, otsasuonet pullistellen tai hymyssä suin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti