Eilen puhuimme naisporukassa kyynisyydestä, siitä, joka iskeytyy takaraivoon tilanteissa, kun keskustelukumppani estoitta kertoo oman elämänsä ihanuuksista. "Mikähän tässä on nyt takana? Miten hän on päätynyt tuohon tilanteeseen? Miksi asiat näyttäytyvät hänelle vain positiivisina? Minkä rotuinen koira tähän on haudattuna?" Että aina pitää ikäänkuin olla se vastakohta olemassa, kehno tilanne, murhe ja suru. Pitääkö? Johonkinhan sitä olemistaan täytyy tietysti verrata ja paras vertailukohta on omat kokemukset, ei omien vertailu toisten kokemuksiin. On oltava olemassa kokemus kurjuudesta (kunkin henkilökohtaisesta) ja sen vastakohtana elämän ihanuus päräyttääkin sitten sieluun sellaisen fanfaarin, että se kuuluu uloskin päin.
Niinpä tässä voi todeta, että kurjaa on ollut, mutta nyt justiinsa on ihanaa! Pää alkaa olla taas tasapainossa melatoniinisuihkutuksen kanssa (kiitos Valo Philips), minulla on ihania ystäviä ja mielekästä tekemistä, jonka saan tällä hetkellä suunnitella oman aikatauluni mukaan, lapset ovat pysyneet täyspäisinä tähän teini-ikään saakka, on rakastava mies, hassu koira, oma auto, kohta velaton talo ja matkasuunnitelmia. Juuri nyt en jaksa olla kyyninen tai pelätä tämän hyvän mielen höyräkän katoamista. Nautin siitä ja tästä munnuntaista täysin siemauksin ja häpeilemättä oranssin torkkupeiton alla. Edes lähestyvän maanantain varjo ei sumenna onnea, nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti