Kävin tänään töissä. Siis oikeassa työpaikassani sairaalalla, jossa minulla on toimi. Tämähän ei nyt sitten tarkoita sitä, etteivät luennointi, opetus ja ryhmänohjaustyöni olisi oikeita töitä. Normiaikatauluun palaamiseni lähestyy.
Kävin neuvottelemassa työajasta esimiehen kanssa. Olin suunnitellut tekeväni osa-aikaista kevään. A-vaihtoehto olisi ollut työaika ma-ke, loppuviikko vapailla. Mielessä oli kuitenkin eri variaatioita toteuttaa sitä suunnitelmaa ja nyt toteutuu suunnitelma B. Lähden siis tammikuun 10. sorvin ääreen ja teen periaatteessa täyttä työaikaa, mutta käytän mahdolliset kannustevapaapäivät (=säästöä talolle, virkavapaata edukkaampi työntekijälle). Sain luvan ottaa myös tarvitsemani päivät virkavapaata noiden lisäksi. Tämä tarkoittaa käytännössä nelipäiväisiä viikkoja liki läpi kevään. Eli ihan mukava kompromissi hyvän palaverin päätteeksi.
Huomasin kaivanneeni vuorotteluvapaalla tiimejäni. Luennoijana ja ryhmän ohjaajana korostuu yksinäisyys. Oli tosi kiva tavata toimintaterapian, poliklinikkatiimin, päiväosaston ja päiväkuntoutuksen työkavereita. Minua odotetaan töihin! Se tuntuu ihan mielettömän hyvältä. Olen osa tiettyä porukkaa, kuulun tiimiin ja työni on merkityksellistä. Tärkeä juttu!
Mihin tiimi tarvitsee minua ja mihin minä tiimiä? Mielenterveyskuntoutujia ei hoideta, kuntouteta, paranneta yksin. Heitä ei voi ymmärtää yksin. Tarvitaan moniammatillista lähestymistä, erilaisia näkökulmia. Lääkärillä on ymmärrys taudin kuvasta ja lääkehoidosta. Psykologin testauksen kautta saadaan tärkeää tietoa, miten asia on juuri tämän ihmisen kohdalla. Hoitaja lähestyy kuntoutujaa omalta näkökulmaltaan, sosiaalityöntekijä pohtii arjen puitteita ja taloudellista selviytymistä. Kuntoutusohjaajan huolena on kuntoutumisen suunta, ammatillinen kuntoutuminen. Monta asiaa, jotka ovat toimintaterapeutillekin tärkeitä. Mikä sitten on minun omaa erityisosaamistani?
Kuntoutua ei voi, ellei tiedä, mihin on kuntoutumassa ja mistä. Kuntoutuja itse on päähenkilö. Toimintaterapeuttina yksi tärkeimpiä tehtäviäni on arvioida yhdessä kuntoutujan kanssa hänen sen hetkistä elämän tilannettaan ja toimintakykyään kokonaisuutena, tarjota välineitä tutkailla sitä. Millaista on ihmisen arki, mitä siihen kuuluu, ajankäyttö, sosiaaliset suhteet? Mistä ihminen nauttii, mitä harrastaa? Millaisia hankaluuksia ihminen kokee? Mitkä ovat hänen vahvuutensa? Mistä ihminen unelmoi, haluaako muuttaa elämäänsä johonkin suuntaan? Olemme siis hyvin arkisten ja jokapäiväisten, maalaisjärjellä pääteltävien asioiden äärellä. Ongelman ratkaisun äärellä.
Arviointi ei yksin riitä. Minun tehtäväni on omalta osaltani harkita, millaisista kuntoutustoimenpiteistä ihminen voisi hyötyä ja mitä meillä on tarjota hänelle, onko tarvetta suunnitella jotain uutta. Terapeuttina minun tulee osata motivoida ihmistä omaan kuntoutumiseensa. Tehtäväni on myös tiedottaa muita kuntoutusringin ihmisiä oman tutkimukseni tuloksista lausunnon avulla ja raportoiden. Tiimini siis tarvitsee minua osanaan, jotta voidaan tehdä jokaisen kuntoutujan kohdalla hänelle parhaiten sopivia suunnitelmia.
Ja sitten ne keinot, joilla auttaa ihmistä kuntoutumaan. Ajattelen, että kuntoutuminen on tehokasta, kun siinä huomioidaan vahvuudet ja mielihyvä ja suunnataan ongelma-alueisiin niitä apuna käyttäen. Näin vahvistetaan ihmisen hallinnan tunnetta omaan elämään. Liputan ryhmämuotoisten kuntoutustoimien puolesta. Valitaan motivoivat toimintamuodot yhdessä ryhmän kanssa: harjoitellaan vuorovaikutustaitoja, kompromissien tekemistä, itseilmaisua, keskittymistä, pitkäjänteisyyttä tai arkitoimintoja.
Saan siis olla monessa mukana. Yleensä tilanne, josta lähdetään liikkeelle, on ongelmallinen. Se tuntuu peittävän alleen kaiken muun elämästä. On tärkeää zuumata myös muihin olemisen osa-alueisiin. Jos olet sokea, muut aistit ottavat hoitaakseen osan silmien tehtävistä. Jos oikeakätisen peukalo joudutaan amputoimaan, hän opettelee kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Ei mielenterveydenkään häiriö ole täysinvalidisoiva. Oireita voi olla, mutta niin on muutakin elämää. Jo tämän asian hahmottaminen kuntoutujalle voi johtaa uusiin oivalluksiin ja suunnan löytämiseen.
Työpaikalla käynti viritti aivot siis toimintaterapeutti-tasolle. Vielä on kolme viikkoa vapaata, joten tämän postauksen jälkeen jätän nämä asiat kompostoitumaan (Goldbergin termein) päähäni. Aion edelleen olla myös luennoija, kouluttaja ja ryhmän ohjaaja.Ne roolit tuovat tervetullutta vaihtelua työhöni sairaalalla sairaiden ihmisten kanssa. Tarvitsen kuitenkin nuo molemmat puolet.
Työroolin merkitys on kuitenkin elämässäni melko suuri. Hyppy vapaille on tehnyt hyvää tuolle ja myös monelle muullekin roolilleni. Toivottavasti en ole terapeuttina enää niin ahne auttamaan kuin ennen. Tarkoittaa työmäärän realisoimista palatessani. Olen ollut täyspäiväinen äiti teineille ja vallannut ihan uuden harrastajan roolinkin (hoilaaja) itselleni syksyllä. Vaimona olen varmasti ollut myös enemmän läsnä. Opettaja/kouluttaja minussa on vahvistunut. Näitä roolejahan me tarvitsemme elämässä. Äitinä ei voi toimia terapiatyössä eikä laulun opettajaa voi alkaa terapoimaan. Täytyy löytyä joustavuutta! Hieman joustavuutta se kyllä vaati, kun kotikäynnillä yli 80v rouva yritti paistaa pakastepullia paistinpannulla uunissa ja puhutteli minua koko tovin asianajajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti