Tosi suorapuheista

Tänään vietin päivän toimintaterapia -seminaarissa Helsingin messukeskuksessa. Teemana oli toimiva arki ja elämänlaatuun vaikuttavat asiat. Niitähän riittää.

Siellä istuskellessani jäin pohtimaan, miksi joihinkin asioihin lähellä elävän, läheisen tai ystävän, on vaikeaa ottaa kantaa. Olen kuullut omasta muodonmuutoksestani aika ajoin sekä kehuja, kauhistelua että letkautuksia. Jopa koirani lihomiseen tai laihtumiseen ovat läheiseni kiinnittäneet huomiota. Poliittisiin mielipiteisiin huudellaan toinen toisille varsinkin sähköisissä viestimissä kasvottomina. Yksi on kuitenkin teema, johon jostain kumman syystä suhtaudutaan hienovaraisesti. Alkoholin käyttö! Ja tätä en ymmärrä. Kukkahattutäti minussa röyhisti rintaansa.

Ammattihenkilökunnalla terveydenhuollossakin on vaikeuksia kysellä alkoholin käytöstä. Miksi? Mikä siinä on niin arveluttavaa? Tuleeko kyselijälle nolo olo, myötähäpeä, kiusaantuminen? Silti voimme kysyä kaikenlaista muuta henkilökohtaista: painoa, pituutta, ruokailutottumuksia, palkan suuruutta, rahan käyttöä, perhetilannetta, mielenterveyden tilaa. Töissä katsellaan poikkeuksetta liian pitkään työkaverin dokaamista siihen puuttumatta. Missä on varhaisen tuen malli? Onko se alkoholi todella Se Kuningas, jolla on alaisiaan parempi, koskematon asema?

Liiallisen alkoholin kulutuksen kansanterveyshaitat ovat moneen otteeseen tutkimuksilla todistetut. Maksat sanovat rasvoituttuaan poks. Nilkkoja taitellaan. Liiallisen käytön takia pidetään tuhansia sairaspäiviä omalla ilmoituksella. Kännissä pahimmat käyttäjät pieksävät läheisensä turvakotiin. Humalaiset tulevat kylille sammuttuaan ryöstetyksi. Kännissä ihminen on yleensä kaikkea muuta kuin viehättävä ja kivaa seuraa. Tarvitseeko luetella muuta?

Kuitenkin känniääliön toilailuja katsotaan läpi sormien, hymähdellään myötähäpeää tuntien hienovaraisesti. Miehet varsinkin ovat toisilleen kamalan lojaaleja ja pyrkivät vähättelemään haittoja ja toteamaan, "No kaikkihan me joskus"... "Sattuuhan sitä"... Ei tarvitse sattua!!!

Veikkaan, että monenkin humalahakuisen ihmisen käyttäytyminen muuttuisi, jos ihmiset alkaisivat kertoa, miltä oikeasti tuntuu 1) istua känniääliön pöydässä, 2) toimittaa kaverille talouspaperia sikailujen sotkuun, 3) yrittää keskustella hänen kanssaan hänen kerratessaan kymmenettä kertaa samaa jargonia, 4) kantaa huolta siitä, selviääkö kaveri ehjänä kotiin 5) kun humalainen vitsin varjolla mollaa kaveriaan tai 6) korjailla känniääliön oksennuksia tuparitalon vessasta.

Ihmettelen!

Tosi riippuvuutta

Tapasin tänään ihmisen, joka painii päihdeongelman kanssa. Mieleen pälähti samalla muinoin lukemani kirja "Sokeripommi". Kysyin keskustelukumppaniltani, mitä mieltä hän on riippuvuuden synnystä. Kävimme mielenkiintoisen juttutuokion.

Bitten Jonsson väittää kirjassaan, että sokeri raivaa tietä muille riippuvuuksille:

 "Nykyaikainen riippuvuustutkimus osoittaa, että lapsena kulutetut suuret sokerimäärät muuttavat aivot jo lapsuudessa "valmiiksi" nikotiinille. Sen vuoksi lapsi tulee myöhemmin riippuvaiseksi tupakasta ja nuuskasta, mikä puolestaan rakentaa aivoja edelleen siihen suuntaan, että nuori voi helposti jäädä alkoholikoukkuun."

 Mainitsin tuon seikan juttukumppanilleni. Hän toi keskusteluun mielenkiintoisen väitteen:

 "Karkkipäivät ajavat saman asian lapsille kuin viikonloppukossun odottaminen aikuiselle!"

 OHO! Voisiko asia olla noin? Lapsena lauantaipussia odotti, vähintään torstaista saakka. Lauantaiaamuna herätys seitsemältä ja vinkumaan vanhempia kauppaan. Perjantaina kävin täydentämässä viinikellarin hyllyjä, ostin kolme punaista ja kaksi valkoista viiniä. (En ajatellut ryypätä niitä tulevana viikonloppuna...) Edelläni jonotti kolme kohtalaisen kuluneen habituksen omaavaa miestä. Kaikilla oli yhdestä kahteen pulloa vähän viiniä väkevämpää kourissaan. Kieltämättä "nautintojen" odottelussa ja täyttymyksessä on samankaltaisuutta. Enpä ollut asiaa noin aiemmin ajatellutkaan.

Jotta napsahtaa riippuvuuteen, täytyy päihdyttävän kokemuksen olla palkitseva. Siispä täytyy toivoa sitä, että nuoren ensimmäinen päihdekokeilu olisi mahdollisimman huono. Mitään pahaa en toivo todellakaan kenellekään tapahtuvan. Toivon huonoa kokemusta siinä mielessä, että siitä tulisi paha olo, ettei se toisi harhaista omnipotenssin tunnetta, luuloja suuremmasta sosiaalisuudesta, valtaisista voimista. Niin ettei heti tulisi tarvetta toistaa kokemusta.

Kun riippuvuus on päässyt syntymään, siitä irti pääseminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Portia Nelson kuvaa muutosta ajattelussa ja toiminnassa mainiosti tekstissään Omaelämäkerta viidessä pienessä luvussa.

"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. 
Kestää edelleen kauan päästä ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.


Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.


Kävelen toista katua."

Tosi nupin sekoitusta

Minä en pidä alkoholin tuomasta olotilasta. Tai vedän vähän takaisin, pidän siitä nousuhumalan pienestä kihinästä hiusjuurissa. Vaatii taitoa ja tahtoa pitää se tuossa ja osata himmata, kun sen aika on. Helposti ottaa viina ohjat ja lähtee viemään juoja kyytiläisenä. Minä säännöstelen olotilaani vedellä ja sokerilimulla alkoholijuomien välissä. Nimittäin jos tila pääsee humalan puolelle, seuraa vähintään kolmen päivän kankkunen, migreenipäänsärky, huono olo, oksetus ja depis. Kannattaako siis?

EI kännejä minulle. Tähän yhteyteen voisi tehdä liudan noloja tunnustuksia humalatilan aiheuttamasta käyttäytymisestä, kuten munkin pussailusta karnevaaleissa... mutta jääköön, ettei nolota (itseä ja lukijaa).

Juhani Seppänen on kirjoittanut hyvän kirjan alkoholikäyttäytymisestä. Selvästi juovuksissa kertoo omakohtaista tarinaa siitä, miten alkoholi liittyy olennaisena osana ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja tilanteisiin. Seppälä pohtii alkoholin käyttöä sosiaalisena ilmiönä. Hän aloitti vuoden mittaisen kuivan kauden ja joutui toteamaan, että kovin vaikeaksi kävi! Alkoholittomuutta joutuu selittelemään. Juominen on siis enemmän normi kuin juomattomuus? Onkohan tilanne ihan oikein päin? " Ota nyt, mitä sä hannaat!" "Älä oo mamis, oot sä muka joku absolutisti tiukkapipo?" On aloja, joissa ottaminen on äijä-meininkiä ja toisia, joissa se verhotaan fiiniyteen. Viime vuonna suomalaisten juoman puhtaan viinan määrä oli 13 l / hlö. Hirveä määrä viinaa!

Alkoholin tuoma harha omasta erinomaisuudesta ja suuremmoisista sosiaalisista taidoista on harhaanjohtava ja järkyttävä. Vanha sanonta kuulu: "Totuus kuuluu humalaisten ja lasten suusta!" Toisella ei suodatinta ole, toisen on huurussa. On ärsyttävää joutua osalliseksi keskusteluun, jossa yksi jorisee samat asiat joka kolmas minuutti eikä samaa aaltopituutta löydy. Huonoimmassa tapauksessa tulet haukutuksi känniläisen omahyväisyydellä. Yhdellä toimii lähetin, mutta vastaanotin napsahtaa pois päältä. Joku alkaa itkeä tihruttaa elämän julmuutta (saa hyvän tekosyyn huomionhakuisuudelle). Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa...

Ottakoon ken haluaa, kunhan ei sotke ottamisellaan kenenkään toisen ihmisen elämää. Minun ajattelumallissani tuo on se lähtökohta, johon tulisi pyrkiä. Kuinka paljolta murheelta säästyttäisiin: perheriidoilta, seksuaaliselta väkivallalta, ahdistelulta, kapakkatappeluilta, lasten hädältä, väärin ymmärryksiltä,  pieleen menneiltä kaupoilta... Kuinka moni keikka jää tajuamatta, miten monta iltaa muistamatta?

Ajoittain kiroan alimpaan helvettiin sen, joka keksi ensimmäisenä viinan. Taitaa vaan olla turha vaiva! Kautta aikojen on ihminen halunnut sekoittaa päänsä: käyneitä marjoja, sientä, kaktusta, viinaa, liuottimia, hasista, LSD:tä... Onpa moni tehnyt siitä ihan elämän mittaisen urankin! Poppamies pistää sientä poskeen ja kertoo huuruisia totuuksia, joiden mukaan tulisi elää. Mihinkä sitä nykyihminenkään perimästään pääsee.

http://www.talouselama.fi/liitetyt/article164896.ece

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00111&p_teos=onn&p_selaus=

Tosi kilttiä... vai tuhmaa?

Kiltti vai tuhma? Kukkaruusuke päähän vai musta piukka mini päälle? Molempia nähtiin eilisiltana laulukilpailun finaalissa... Nyt täytyy myöntää, että olin salaa tyytyväinen, kun syntisemmän näköinen kandidaatti putosi. Lavalta puuttui enää tanssitanko. 

Naistenlehdessä oli artikkeli, jossa äiti ja tytär (noin 5v) olivat saaneet valita tyttärelle vaatteet. Äidin valinta oli söpölapsekas asu ja tyttären villin naisellinen, glitteriä hiuksista kantapäihin.

Iltapäivälehdestä luin, että Saimin enkeleitten tytöt olivat joutuneet kovaan palauteristituleen. 16-vuotiaalle sanotaan mallitoimistosta, että tytöllä ei ole lihaksia ja näyttää ihan vauvalta! Toinen on silminnähden alipainoinen ja paparazzit panettelevat liian lihavaksi. Kehittyvä nuoren keho parka! Kehittyvä nuoren mieli parka!

Millaisia malleja media antaa? Millaisia malleja me aikuiset annamme aikuistuville lapsillemme? Ja jos hyvä perhetausta ei ole tae päihteettömään elämään, terveelliseen itsetuntoon ja kehonkuvaan tai "siveelliseen" pukeutumiseen niin mikä sitten? Ajalla on merkitystä, kaveripiirin merkitys kasvaa vuosi vuodelta nuoren elämässä samoin maailman ilmiöiden. Aloin miettiä, millaiset ominaisuudet ovat tällä hetkellä "muotia". Mitä poikaystäväkandidaatit odottavat tytöiltä ja toisin päin?

Vanhempana haluaa lapsistaan kasvavan ajattelevia, järkeviä, mutta tuntevia ihmisiä. Äitinä sitä on jostain syystä huolissaan tyttären turvallisuudesta. Olen pannut merkille, että isoskoulutukseen ja tukioppilaskursseille on menijöitä. Hienoa. Ne ainakin kasvattavat omaa ajattelua siihen suuntaan, että olet itse mallina toisille. Olisikin mahtavaa, jos kunnollisuus olisi aikamme hyve, että olisi sallittua ja toivottavaa halia kaveria ja sanoa, että oot ihq!, että Idolsin voittaisi Hennariikka eikä Stiina, että tupakointi menettäisi nuorten silmissä hohdokkuutensa ja känniörvellys olisi riman alitus.

Kysyin tänään ruokapöydässä teineiltä oman nuoruusikäni aktivoiduttua, miten heidän ikätoverinsa käyttävät alkoholia.

"Kun minun nuoruudessani jo osa otti rankastikin!" 

Minun luokkakavereistani muutamalla oli jo yläasteen kahdeksannelle mennessä kehittynyt alkoholiongelma. Yksi oli saanut vakavan myrkytyksen ja hoidossa sairaalassa imppaamisen seurauksena. Poika sanoi tietävänsä joittenkin dokaavan, muttei lukiokavereittensa. Tytär katsoi minua hieman himmeästi, että edes kysyin:

"No ei mun kaverit!" 

Huh, hyvä, hienoa! Poika pääsi veistelemään:

"Ai tuli mieleen kysyä, kun itte vedit kännit joka viikonloppu, niinkö?"

Mumella siinä sitten, että no ihan siihen en kyllä pystynyt, mutta tuli varottavista esimerkeistä mieleen. Lisää tuli, vettä niskaan:

"Niin ku viikonloput ei riittäny, vedit arkenakin vai?"

 Huoh! Ainakaan eivät jää tuppisuuksi. Kilttiä, kiitos!