Tosi kurmeekokki

"Saisko olla kurmeeta vai karmeeta?" Meidän perheessä kysymys tarkoittaa: "Iskän vai äiskän tekemää ruokaa?" Tuossa järjestyksessä.

Jälleen eilen vanhin lapsi totesi, että sai pitkästä aikaa hyvää äidin tekemää ruokaa. Olin ottanut hot wingsit pakkauksestaan uunipellille ja paistanut ne uunissa. Niille oli lisukkeena nuudeleita. Tosi "työlästä"! Miehen kanssa söimme hyvällä ruokahalulla anopin tekemiä kaalikääryleitä, jotka eivät lapsille kelpaa.

Myönnän, en ole kummoinen kokki. Jo tutustuessamme mieheni kanssa, kerroin etten osaa laittaa juuri muuta kuin makaronilaatikkoa. Ei käynyt tie miehen sydämeen ainakaan vatsan kautta. Olen luova kokeilija ja kun itse tekee ja soveltaa, sattuu tulemaan vähän sitä sun tätä. Mies tekee ohjeen mukaan ja yleensä onnistuu. Hän on kiinnostunut ruuanlaitosta ja katsoo haaveellinen ilme kasvoillaan kaikki mahdolliset kokkiohjelmat. Ja niitähän riittää!

Ruuanlaitto kuuluu aika ajoin toimintaterapeutin toimintamuotoihinkin. Onneksi siinä saan teettää ruokaa, harvemmin joudun osallistumaan itse sopan tekoon kauhoineni. Hyviä aterioita olemme kuntoutujien kanssa syöneet. Se on sellainen epävirallinen työsuhde-etu. Normaalisti syön lounaalla miehen tekemistä ruuista jääneitä eväitä.

Vaan tänään... Kävimme ryhmän kanssa sushi-ravintolassa! Juu, meillä täällä Hämeenlinnassakin on sellainen. Oma sushi-kokemukseni rajoittui tähän asti Pirkan pakastemykyihin. Eivät ihan hirveän kummoisia olleet. Nyt joukkomme tilasi lounasannokset, joihin kuului 8 möykkyä (anteeksi sushi-fanit, en tiedä miksi niitä sanotaan). Tikuilla piti syödä. Suurin jännitysmomentti ei ollut se, saanko raaan kalan alas vaan se, että sinkoutuuko riisi-rapu-paketti puikoistani ikkunaan, kun sormet nyrjänhtävät ja tikut menevät ristiin. Meinasi siinä jännetuppi tulehtua, mutta hyviä olivat sashimit ja systeemit. Saatan mennä toistekin ja vien miehen myös.

Lapsuuden perheen ruuanlaittokulttuuri vaikuttaa aivan varmasti siihen, miten jälkikasvu tuohon toimeen tarttuu. Minun lapsuuden kodissani ruokaan suhtauduttiin mutkattomasti, se oli yksinkertaista ja mahdollisimman pitkälle itse tuotettua ja kalastettua. Pihasta kolmasosan lohkaisi kasvimaa. Kesät talvet isä kalastaa. Oli tiettyjä traditiota, kuten savumuikut, lauantainen saunamakkara ja omenapore, äidin tekemä veripalttu omenasoseella ja perunaa eri soosseilla, karjalanpaisti ja -piirakat. Äiti ei ollut töissä ja leipoi paljon, leipoo vieläkin. Niin teen myös minä. Miehen äiti teki uraa mm. perhepäivähoitajana ja marketin ruokaosastolla kalamestarina. Hänelle uudet ohjeet olivat ammatinkin vuoksi tärkeitä ja niitä hän kokeili kotona. Pöydät notkuivat (ja notkuvat) monenlaista lisuketta ja kuulemma aina oli jälkiruokaa, kiisseliä nyt vähintään. Eli jos meidän kahden ruokataustoja tutkii, toisen kodissa pöytään nostettiin kattilallinen pottuja ja ruukku paistia, salaatti tarkoitti pihalta haettuja salaatinlehtiä ja neljänneksen paloiksi lohkottuja tomaatteja.  Toisen lapsuuden keittiössä haudutettiin kukkakaalia ja porkkanakuutioita, keitetty riisi herkuteltiin kermaisen broilerikastikkeen kera, salaatissa oli tomaatin ja kurkun lisäksi paprikaa ja sipulia ja jälkiruuaksi  vadelmakastiketta kermavaahdolla.

Iltapäivällä olin lenkillä ystävättäreni ja Kurkon kanssa. Kotiin ajellessani tuli ihana soitto: "Syömään!" Mies oli laittanut jälleen ruokaa, ihan sitä parasta mahdollistaan: spaghetti bolognesea. Tänään oli siis tarjolla kurmeeta!