Minulla on tapana hortoilla. Johtunee innostuvasta mielenalastani, kun sammaleen peittämät utuiset polut vetävät minua puoleensa. Sellaisen bongasin Aulangontien laidasta ja se nousi rinnettä myötäillen ylöspäin sinne, missä arvelin ulkoilureitin olevan. Koiralla lipesi tassu ja se poksautti otsansa seuraavaan hieman enemmän kohollaan olevaan kiveen. Seurauksena oli ketjukolari. Minä törmäsin koiran takapuoleen ja jalkani lipesi sellaiselta söpöltä sammaleiselta kiveltä ja huomasin olevani ahterillani koiran vieressä. Ei löytynyt ulkoilureittiä, löytyi ratsastusreitti ja hevosen lantaa.
Aikani hevosväylää seurattuani löysin valaistulle reitille. Hienoa, koordinaatit hallussa. Havahduin olevani tutussa paikassa, keskellä jättimäistä kivimuuria, muinasjäännettä. Mutta kun sitten pitää taas lähteä oikaisemaan. Oikaisureissuista tulee yleensä noin puolentoistakertaiset verrattuna alkuperäiseen ja ajallisesti se vie äkkiä jopa tuplat. Maasto kun vaihtelee kovasti noilla epävirallisilla poluilla. Lähdin seuraamaan voimalinjaa, koska tiesin, että se risteää polkua, joka vie kotiin. En tiedä, mihin kaikki muut olivat polun keskipaikkeilta lennähtäneet. Se nimittäin loppui louhikkoon, eikä jatkoa näkynyt missään. Kastuin. Hengästyin. Ärsyynnyin. Sadattelin ääneen omaa eräintoiluani ja vajavaisia erätaitoja. Tähtäämäni polku löytyi ja puolentoista tunnin tarpomisen jälkeen olin kotona.
Ei ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun haahuilen metsässä. Rakastan metsää, varsinkin syksyllä.
Koiran kanssa on mukavaa kulkea metsäpolkuja. Paitsi silloin jos alkaa sataa... tai ukkostaa. Näin kävi muutama vuosi sitten. Ukkonen alkoi kirkkaalta taivaalta. Olimme koiran kanssa lähimetsässä, noin puolen kilometrin päässä kotoa. Koira oli irti. Ukkonen murahti. Koiraa ei missään. Lähdin polulta vain hieman sivulle huhuilemaan ja yhtäkkiä en ollenkaan tiennyt missä olin. Yritin kuulostella, mistä päin kuuluu autojen ääniä, koska Lahdentielle ei voinut olla paljon matkaa. Sateelta en kuullut muuta kuin sen kohinaa.
Koira löytyi, polkua ei. Tunnin etsinnän jälkeen katsoin parhaaksi soittaa apua. Tiesin, että mies oli nukkumassa ja puhelin äänettömällä. Hänelle ei siis kannattanut soittaa. Soitin ystävättärelleni, joka asuu samalla kadulla. Pyysin häntä tulemaan metsätielle auton torvea tööttäilemään, jotta saisin vähän osviittaa, mihin suuntaan umpimetsästä tulisi lähteä. Tove tuli. Miehensä oli ehdottomasti halunnut lähteä seuraamaan tätä jännitysnäytelmää. Ja niin me kohtasimme metsätiellä. Seuraavana aamuna Hämeensanomien kanssa postilaatikossa odotti kompassi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti