Tosi ihmismäistä

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

- Tommy Tabermann -

Kaunista ja niin totta, mutta mihin ihminen on kadottanut tämän perusolemuksensa? Runo voisi alkaa myös sanoin "Ihminen tarvitsee ihmettä, ollakseen itse ihminen..."

Perään kuulutan tässä postauksessa ihmisyyden ihmettä, suvaitsevaisuuden ihmettä. Törmäsin tänään järkyttyneisiin vanhempiin, joiden lapsi on joutunut kiusatuksi. Kiusaajia ovat sekä luokkatoveri että tämän äiti. Tuo nainen oli jopa agitoinut tyttöjen muita luokkakavereita välttelemään tuttavaperheen tyttöä. Tuo nainen ei suostu näkemään sitä, että hänen murusensa on ollut useimmiten se, joka kahnaukset aiheuttaa. Tuo nainen kieltäytyy tulemasta koulun järjestämään yhteispalaveriin, jossa vanhemmat voivat keskustella tapakasvatuksesta ja lastensa vuorovaikutuksesta. Tuo nainen soittaa kiusatulle tytölle ja haukkuu tätä rasisitisesti, pelotellen ja uhkaillen poliisilla. Tytön vanhempien kanssa hän ei halua puhua. Syy: tyttö perheineen tulee eri kulttuurista!

Onko meillä suloisessa Suomessamme todellakin vallalla näin suuri muukalaisviha? Pöyristyttävintä tässä tapauksessa on se, että vanhempi myrkyttää lapsensa mielen, ei anna hänen itse muodostaa omaa mielipidettään ihmisestä ihmisenä. 

Työssäni olen saanut tutustua eri kulttuureista tuleviin ihmisiin. Osalla on valmiiksi hyvä koulutus ja kielitaito. Osa ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Toisilla on erilainen kirjaimisto, kirjoitussuunta, eikä mitään yhteneväisyyttä suomen kieleen. Suomen kielen on sanottu olevan yksi vaikeimmin opittavista kielistä. Miten siis daria kotikielenään puhuva luku- ja kirjoitustaidoton nainen oppii suomen?  

Illalla chattasin ystäväni kanssa, joka myös on alkuperältään ulkomaalainen, nykyisin myös suomalainen. Sain aivan uudenlaista perspektiiviä ongelmiin, joihin maahanmuuttaja törmää. Hyvin monessa eri kulttuurissa jo pelkkä päiväyksen merkintä on erilainen kuin meillä pohjoismaissa. Tästä päästään esimerkiksi vaikkapa kerrostalon pesutupaan. Tulee tilanne, että kakkoskerroksen vanhapoika suivaantuu ensimmäisen kerroksen afgaanirouvalle, kun rouva oli laittanut pyykit pesuun vartin ennen herran varauksen alkua. Rouva ei ollut tiennyt käytäntöä, että vuoro pitää varata laittamalla nimi listaan oikean päivämäärän kohdalle. Kerrostalon ala-aulassa on toki ohjeet asukkaille, mutta kielitaito ei riitä tulkitsemaan niitä. Pitäisikö ohjeet olla eri kielillä? Millä? Big problem!

Suomalaisena, suomen kieltä omasta mielestäni hyvin taitavana, törmäilen jatkuvasti sanakarikoihin virastokaavakkeiden kanssa. Kuinka ihmeessä ulkomaalaistaustaiset ihmiset pärjäävät niiden kanssa? Avustin tuttavaperhettä mm. asuntohakemuksen tekemisessä, automyynti-ilmoituksen laatimisessa, selitin mitä Kelasta tullut virallinen paperi tarkoitti. 

Entä kielikoulutus? Onko meillä Suomessa johdonmukainen kielikoulutussysteemi maahanmuuttajille? Kursseja järjestävät paikalliset Setlementit, kansalaisopistot, maahanmuuttotoimistot. Näistä opitaan kenties arjen käyttökieltä. Pääseekö sellaisen kielitaidon omaava ihminen töihin? Millaisiin töihin? Onko mahdollista opiskella pidemmälle? 

Nyt kirjoitukseni on kilpistynyt pitkälti kieleen ja sen hallintaan. Kieltä osaamattomalle ongelmat ovat samat riippumatta siitä, mihin on muuttanut. Joku kokee, että kielen oppiminen on vielä helppoa verrattuna suomalaisen kulttuurin omaksumiseen. Suomalainen yhteiskunta ja sen normien noudattaminen koetaan jäykkänä ja normitiivisenä. Meillä kyllä luetaankin toimintaohjeita tiukemmin kuin esimerkiksi eteläisessä Euroopassa. Osaammeko siis hymyillä hyväntahtoisesti kulttuurikäppien tekijöille ja asettua auttamaan? Voi kuinka toivoisin!

Tummahipiäinen mies lastaa K-marketin kassalla ostoksiaan muovikassiin. Juopunut suomalainen naapurikassalta suunnistaa miehen luo ja alkaa tempoa kassia: "Nää on mun ruuat!" Tässä kohtaa toinen suomalainen käskisi känniääliön suksia vitsikkäästi kuusikkoon, mutta mitä tekee toisen kulttuurin ihminen? Hän ei voi alkaa rähistä, koska saattaisi herättää pahaa verta. Näemme jo keltaisen lehdistön otsikot: "Maahanmuuttajat riehuivat kaupassa!" Ei, on pidettävä tiukasti kassin sangoista kiinni ja todettava ystävällisesti, että herra on käsittänyt nyt väärin. "Painu kotiis!", huikkaa juopunut ja horjuu ulos itsetyytyväisyyttä uhkuen.

Alakerran naapuri koputtaa kattoon. Kello on viisi iltapäivällä. Kohta soi ovikello. Ovella seisoo naama punaisena huutava nainen ja vaatii asukkaita puhumaan hiljempaa. Ei kuulemma kestä korkeaa kimittävää mongerrusta. Olen kyllä kuullut klo 22 hiljaisuudesta, mutta en iltapäivärauhasta. Yläkerran perhe on tullut Suomeen keskeltä Angolan sodan kauhuja. He viettivät tavallista tiistai-iltapäivää perheen kesken ruokaillen. 

Tällaista kohteluako haluamme tarjota? Näinkö haluaisimme tulla kohdelluksi, jos itse asuisimme vieraassa kulttuuriympäristössä? Paljon olisi asioita paremmin, mikäli ihmiset pysähtyisivät ajattelemaan asioita myös toisen kantilta.

Uhan tunne on suuri liikkeelle paneva voima. Kaikkea vierasta pelätään. Pelko kääntyy äkkiä vihaksi. Vihaa on helppo lietsoa. Mitä tapahtuu, jos joku alkaa lietsoa rakkautta? 

Luin Wikipediasta rasismin määritelmää: ”Rasismia ovat sellaiset uskomukset ja toiminnot, jotka pohjautuvat ajatukseen ihmisryhmien perustavanlaatuisesta kulttuurisesta ja/tai biologisesta erilaisuudesta, ja jotka oikeuttavat ihmisryhmien negatiivisen kohtelun tällä perusteella." Kaikki tähän kirjoittamani esimerkit täyttänevät rasismin kriteerit. Missä on terve lapsekas uteliaisuus: "Hei kuka sinä olet ja mistä tulet? Minä olen tällainen. Millainen ihminen sinä olet? Olisitko ihminen ihmiselle, ihminen minulle?"