Päivä kasvatustieteiden parissa ja johan päässä taas raksuttaa.
Katsoimme dokumenttipätkän japanilaisesta koulun käynnistä. Lasten kasvattaminen ja opettaminen on siellä ajettu äärimmilleen ja se alkaa jo sikiökaudella. Suorituskeskeisyys alkoi ahdistaa. Toiseen ääripäähän meidät opeopiskelijat vei kertomus brittiläisestä Summerhillin koulusta, joka 30-luvulla tuli tunnetuksi vapaana, demokraattisena kouluna, jossa lapset saivat määritellä ajankäyttönsä ja osallistuminen oli vapaaehtoista.
Suomessa (ja monessa muussa nk. sivistysmaassa) on oppivelvollisuus, maksuton peruskoulu siis. Liekö sana velvollisuus se, joka saa varsinkin teini-ikäiset koululaiset kavahtamaan opiskelua ja koulua ja kaikkea siihen liittyvää. Kouluun menon into kun haihtuu melko nopeasti ekaluokan kuherrusvuoden jälkeen.
Kehitysmaissa eivät kaikki lapset pääse kouluun, koska se maksaa, vanhemmilla ei ole rahaa, koulumatka on kohtuuton, vain pojat pääsevät kouluun jne. Siellä lapset haluaisivat opiskelemaan, koska tietävät sen olevan väylä parempaan elämään.
Tässä kohtaa on jonkinlainen käppi! Onko ilmainen koulutus itsestäänselvyytenä muuttunut joksikin pakkopullaksi, jonka arvoa lapset ja nuoret eivät enää näe? Miten me aikuiset voimme tehdä koulun käynnistä mielekkäämpää niin, että se olisi samalla kasvattavaa, kehittävää ja hauskaakin?
Ei vastauksia tähän minulla... vielä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti