Tosi Toscanaa I

Matkailu avartaa ja kasvattaa. Ihana reissuviikko takana. Tähän postaukseen tulevat ensin risut, myöhemmin kertoilen muita juttuja.

Neljäs kertani Italiassa. Nyt osasin jo suhtautua ja katsella sormien lävitse... Kulttuurieroja on ja niitä pitääkin olla. Välillä puski läpi odotellessa ja ihmetellessä luterilainen työmoraali, suomalainen säntillisyys ja tasa-arvoisuus. Toimimme niin eri tavoin. Ihana matka kaikkiaan, mutta kahta en jää kaipaamaan: italialaista liikennekulttuuria ja "palvelua".

Jo ensimmäisellä matkallani Italiaan (tuolloin Rooma) huomasin, että palvelumentaliteetissa on monia eroja suomalaiseen ( ja mm.ruotsalaiseen, sveitsiläiseen ja itävaltalaiseen) tottuneelle. Näin on ollut nyt joka kerralla. Aina et tokikaan saa sitä, mitä luulit tilanneesi, niinkuin nyt "aqua frizzante", se on sitten tälle rouvalle "naturale". Jossain tarjoilija päätti, ettei seurueemme eräs rouva tarvitse alkupalakseen sipulikeittoa eikä myöskään punaviiniä ja jätti tuomatta.


Mennään vähän niin  kuin lärvituntumalla. Naistarjoilija palvelee ensin tiskin liepeillä notkuvat miesasiakkaat ja vasta sitten naisen. Miespuoliset työntekijät eivät voi sietää sitä, etttä nainen antaa hänelle vinkkejä tai suoranaisia ohjeita toiminnan suhteen. Nopeat ja suuret liikkeet ovat näyttäviä, vaikka itse asiassa kovin vähän ehtii tapahtua asiakkaan kannalta. Nyt sentään oli kahviloihin tulleet tiedotuslaput, onko kyseessä self service vai pöytiin tarjoilu. Tuo olisi ollut minulle jo Roomassa tärkeä tieto, niin ei olisi tullut tappelua nuoren tarjoilijakollin kanssa...

Liikenne taas... se kyllä kulkee... hervotonta vauhtia. Olimme reissussa isolla porukalla ja käytössämme oli 9-hengen pikkubussi. Meitä oli 2 merkittyä kuljettajaa, minä toisena, toinen oli mies. Nainen ja iso auto... o-ouuu! Muutama ihmettelevä katse kylillä ja suoranaisesti huulilta luettuna: "Oh my god!" Minäkään en ole tottunut jalkoihin jäämään, eli ajan rivakasti. Jopa niin, että muutamaa seurueestamme pelotti olla kyydissäni pikkuteillä. Hyvin kuitenkin selvittiin.

Tiet ovat turkasen kapeita (mutta kauniita) Italiassa. Usein mutkaisella tiellä vastaan tultiin meidän kaistalla. Välistä mahtui puikkaamaan vielä pari vespaa ja moottoripyörääkin. Kypärän remmit vaan tuulessa heiluivat... Tavoilleni uskollisena ajoin ripeästi hieman nopeusrajoituksien yli ja silti ohi painallettiin kyläteillä reilusti 10 kilometriä tunnissa kovempaa.

Pysäköinti taas on oma lukunsa. Minä kun etsin sopivaa kolosta, johon lotjamme pistäisin, italiatar tuikkasi Fiat Pandansa risteykseen hätävilkut päällä ja käväisi apteekissa. Risteykset kun muutenkin olivat meikäläisittäin ajateltuna hurjan ahtaita ja näkyvyys kulman taakse usein nolla. Mutta kyllä siellä autokanta olikin lommoisempaa kuin meillä Suomessa (myös autoverot ovat toista luokkaa).

Matkustimme kahtena päivänä paikallisjunalla. Ensimmäisellä kerralla aikataulut toimivat ihan vallan mainiosti. Toisena päivänä 40 min myöhässä, kuulutukset vain ja ainoastaan italiaksi. Siinä sovelsimme poikani osaamia espanjan numeroita ja paikallisten kanssamatkustajien elekieltä, että saimme selville, mitä oikein on meneillään. Kun vihdoin pääsimme junaan, se pysähtyi yhtä pysäkkiä aikaisemmin, eli ei Firenzen keskustaan. Junasta löytyi yksi englantia puhuva rouva, joka tulkkasi meille kuulutukset. Joku oli saanut sairaskohtauksen junassa ja nyt odottelivat ambulanssia saapuvaksi. Niin että se 20 min matka kesti reilun tunnin.

Tällä kokemuksella kiteytettynä: mitä pienempi kylä, sitä mukavampi ilmapiiri ja palvelu, muttei kielitaitoa, mitä suurempi city, sitä töykeämpi palvelu ja kielitaitoa. Omituisia yhtälöitä! Tällä kertaa en joutunut sanaharkkaan enkä raivoamaan, minua ei myöskään ryöstetty eikä huijattu, pahaa mieltä ei jäänyt vaan paljon positiivisia kokemuksia.

Tosi halpa reissu

Terveisiä keväisestä Prahasta! Oi, mikä kaupunki! Kauniita rakennuksia, ystävällisiä ihmisiä, kiireetöntä olemista, hyvää ruokaa, halpaa olutta ja lämpöäkin viimeisten kahden päivän aikana 19 astetta.

Olin jo kauan haaveillut matkasta Prahaan. Jokin noissa vanhoissa kaupungeissa on, joka puoleensa vetää. Niskat nyrjähdellen katselen rakennuksien yksityiskohtia aina niiden katon rajaan saakka. Prahassa se oli hieman hankalaa, koska joka paikassa oli mukulakivikatuja, eivätkä ne aina olleet ihan tasaisimmasta päästä. Jalka töksähteli useaan otteeseen kivetykseen, mutta kaatumisilta vältyin.

Tutustuimme Prahan linnan alueeseen, sen rakennuksiin ja vallipuutarhaan. Upein rakennus oli Vituksen katedraali, johon emme sitten sisälle menneet, koska jono ovella oli yli 300 metriä. Mieheni on tunnetusti huono jonottamaan... Goottilaiset pilarit ja tornit ja seinäkoristukset olivat aivan uskomattomia ulkopuolellakin.

Lilluimme tunnin jokilaivalla Vltava -joella ja katselimme kaupunkin sieltä käsin. Kävelimme kapeita kujia, vaeltelimme puistoissa (Petrinin kukkula, Wallensteinin puutarha ja kasvitieteellinen puutarha), istuimme virvokkeilla Raatihuoneen aukiolla ja katselimme tasatunnin vaihtumista astrologisesta kellosta.

Rakastan taidetta ja gallerioissa vierailua. Kävin katsomassa näyttelyn, jossa oli Salvador Dalin grafiikkaan, akvarellejä ja veistoksia, Alfons Muchan töitä sekä valokuvia molemmilta. Vaikuttavaa!

Saimme myös tilaisuuden käydä kuuntelemassa tsekkiläistä kitaristipariskuntaa. Tilaisuus järjestettiin taidegallerian kellarissa. Muusikot soittivat akustisilla kitaroilla mm. Bachia, Vivaldia, Dvorakia ja flamencoa. Pariskunta oli erikoistunut espanjalaiseen kitaratyyliin ja he soittivat mahtavasti yhteen. Puhetta ei juuri tarvittu, elekieli ja katse toimivat viesteinä.

Taidemaalari, jonka töitä galleriassa oli, oli nimeltään Onishenko. Hän oli töissään kuvannut myös Prahan kattoja, ihmisiä askareissaan sekä maisemia.

Onishenkon töitä oli esillä myös hotellissamme Hotel Leonardossa. Palvelu tuolla oli hyvää ja ystävällistä, aamupala runsas ja monipuolinen ja mikä parasta, sijainti hyvä. Hotellilta pääsi kävellen kaikkiin merkittävimpiin nähtävyyksiin ydinkeskustan alueella alle 20 min.


Prahan kaduilla saattoi löytää taidetta yllättävistä paikoista. Oli muuri, johon oli maalattu John Lennonin kuva, katutaidetta, kujan yllä roikkuva veistos, joka esitti yhdellä kädellä tangosta roikkuvaa miestä sekä patsaita talojen seinissä ja katoilla. Monet ravintoiden ja erikoiskauppojen mainokset olivat myös hienoja. Valitettavan paljon upeiden talojen julkisivuista kuitenkin löytyi myös tageja, suttauksia.

Kaikkein vaikuttavimmin Prahassa koin kuitenkin vanhan juutalaiskorttelin alueen. Juutalaisten elämä on aina kiehtonut minua ja olen tuntenut suurta empatiaa heidän kokemaansa vainoa kohtaan. Alueella pääsi tutustumaan vanhaan hautausmaahan sekä useampaan synagogaan. Pysähtyminen oli konkreettinen, kun kävelin sisään Pinkasin synagogaan: seiniä kiersivät 80 000 tsekinjuutalaisen nimet, jotka olivat menehtyneet holokaustin uhreina. Valtava määrä konkretisoitui kertaheitolla. Ja kyse oli vasta pienestä määrästä uhreja, vain tsekin alueelta. Hautausmaa oli sekavuudessaan kaunis, kiviä sikin sokin vinksallaan vähän joka suuntaan.

Ja se ruoka! Tsekkikeittiössä ei rasvaa, lihaa eikä suolaa säästellä. Kasvikset taas olivat harvinaisuus ja usein tilattavissa erikseen. Emme syöneet huippuravintoloissa. Lasku kalleimmassakin paikassa oli juomineen alle 50 e kahdelta. Huippupaikka oli vanhassa kaupungissa kujien sokkeloista esiin kävelty Mlejnice. Alkupaloiksi Brietä ja karpalohilloa sekä olutjuustoa miehelle. Pääruokana söimme molemmat leipään tehdyn gulassin. Aivan mielettömän hyvää! Minä nautin vielä jälkiruoaksi omenastruudelia vaniljajäätelöllä ja jälkiruokaviinin. Kyytipoikana join 4 dl punaviiniä, mies litran olutta. Koko satsin hinta 32 e ja seurauksena totaalinen ähky! Palasimme Mlejniceen vielä viimeisenä Praha-päivänä. Mies nautti himoitsemansa possun polven...

Olut oli siis hirmuisen halpaa. Puolen litran tuopin sai sivummalla alle eurolla. Keskimäärin se maksoin 1,5 e. 0,3 l kivennäisvesi maksoi saman verran, punaviini (2 dl) reilut 2 e.

Suurempia tuliaisia emme hankkineet. Toisena päivänä kaupungilla kävi kova ja viileä tuuli ja molempien oli pakko ostaa itselleen Praha-hupparit, jotta tarkenimme loppupäivän. Ja tietysti perheen nuorille ja koiravahdille jotain pientä kivaa. Itselleni hankin iki-ihanan MYYRÄN, Krtek tsekiksi. Kun lapset olivat pieniä, myyrä-piirrossarja pyöri tv:ssä. Hankin silloin heille myös Milerin piirtämiä kirjoja. Myyrä vaan on niin ihana <3

Palanen sydäntä jäi Prahaan. Luulen, että palaan sinne vielä ja tallennan lisää upeita muistoja kamerallani.

Vielä muutama makupala upeista taloista.

Prahan kattojen yllä

Fred & Ginger

Tosi ystävällistä

Terveisiä Lontoosta! Viime yönä lentelimme Suomeen ja busseilimme Helsingistä Hämeenlinnaan. Oli aivan loistomatka naisseurassa: oma tytär, ystävätär ja kummityttöni. Tämä oli kolmas kertani tuossa metropolissa. Pidän Lontoosta, sen kuhinasta ja ihmisistä. Yritimme laskea, montaako kansallisuutta tapasimme viiden päivän aikana, mutta sekosimme laskuissa. On se sellainen sulatusuuni!

Matkoilla minulle on tärkeää, että minulle ollaan ystävällisiä. Saan näppylöitä töykeistä ihmisistä ja ihan ruvelle menen epärehellisyydestä. Jännä kyllä, vaikka Suur-Lontoossa asuu kaikkiaan noin 10 miljoonaa ihmistä, siellä ei tule tunnetta, että laukku ja kukkaro olisivat vaarassa. Melkoinen tungos vallitsi shoppailupäivänämme Oxford Streetillä lauantaina. Primark oli kuin helvetin esikartano 100 metrin kassajonoineen. Kuitenkaan ihmiset eivät äyskineet toisilleen vaan hymyilivät kassoilla, pyysivät anteeksi törmätessään olkaa tai lonkkaa vasten vellovassa massassa.

Maanantaina oli jo huomattavasti rauhallisempaa kuljeskella samaisella ostoskadulla. Kassalla työskennelleet nuoret miehet kyselivät kuulumisia, matkustuskohteita, mitä pidän Lontoosta ja toivottivat mukavaa kotimatkaa. Hotellissa oltiin huomaavaisia ja kiinnostuneita siitä, miten olemme huoneessamme viihtyneet. Lippuluukuilla travel card-ostoksilla saimme rauhallista ja ystävällistä palvelua ja netistä varaamamme liput toimivat loistavasti. Hyvä mieli!

Sitten sattuu eteen se ihminen, joka on ystävällinen vain ja ainoastaan tipin saamisen toivossa. Aitous on tuosta ihmisestä kaukana. Hänestä näkyy se, ettei hän ole aidosti kiva. Niinpä testasin teoriaani Lontoon lentokentällä ravintolassa. Otilia oli tarjoilijan nimi ja hän kävi kyselemässä kolme kertaa ruokailun aikana, onko kaikki hyvin, väläytti teennäisen hymyn ja luimi pois paikalta. Varsinaista palvelua (ruoan tuomista) saimme odottaa. Loivat olivat liikkeet. Ja kun tuli maksun aika, hän toi kortin lukijan ja antoi sen minulle. Summan kohdassa ei ollut mitään, mutta kysymys, haluanko maksaa ekstraa. En halunnut. Otilian hymy hyytyi saman tien ja hän ei sanonut kiitos, ei hei, ei toivottanut mukavaa päivää. Olin osunut oikeaan!

Tippi jäi hotellille. Näkymätön hyvä hengetär oli käynyt huoneessamme siistimässä paikat, vaihtamassa pyyhkeet ja sijaamassa vuoteet. Hymyilevät ravintolatyöntekijät ottivat meidät joka aamu vastaan aamupalalle ja vastaanottovirkailijoiden auttavaisuutta ei voi kuin ihailla.

Seuraavan kerran kun tapaan tuollaisen Otilian, aion sanoa, että maksan mielelläni aitoudesta, feikistä en! Lontooseen menen kyllä vielä neljännenkin kerran. Teen todennäköisesti puistomatkan kirjan ja kirjoituslehtiön kanssa...

Tosi kotonaan

Rakkaimmat harrastukseni ovat kirjallisuus ja matkailu. Lukeminen on ilmaista, jos käyttää kirjastoa. Kirjoista voi ammentaa ideoita matkailuun: Carlos Ruiz Zafonin kirjat Tuulen varjo, Enkelipeli ja Taivasten vanki -> Barcelona, Mari Jungstedtin kirjat -> Gotlantiiiiiiin kesällä! Matkailu taas on harrastuksistani hintavin, mutta antavin. Rakastan erilaisia kulttuureja, tapoja, maisemia, tuoksuja, ruokia, kieliä. Kaukomatkoja en ole harrastanut, mutta Eurooppaa olen kolunnut ja vielä riittää katsottavaa. Matkat toimivat inspiraationa kirjoittamiselle, eli lempiharrastukseni toimivat kahteen suuntaan.

On paikkoja, joissa olen kokenut olevani kotonani. Varsinkin kaupungit, joissa on keskiaikainen keskusta kiehtovat. Jo Tukholman vanhassa kaupungissa samoilu tyydytti pienesti tarpeeni, mutta Barcelonaan kaipasin kauan. Selailin jo lukiovuosista saakka Dalin ja Gaudin taiteesta kertovia kirjoja ja lehtiartikkeleita. Nyt olen vieraillut kaupungissa kahdesti. Barcelonassa on kaikki: kulttuuria, ranta, iltaelämää, latinotanssia ja shoppailua. Ihmiset ovat temperamenttisia, suurin osa ystävällisiä, katalaani hauskaa kuunnella ja ruoka taivaallista. Rakastan sitä kaupunkia!

Pidän Espanjasta myös Barcelonan ulkopuolla. Vuonna 2007 teimme kiertoajelua pohjois- ja keski-Espanjassa. San Sebastianiin olisin voinut tutustua pidempäänkin kuin päivän. Galician alue Atlantin vaikutuspiirissä on kalaruokailijan paratiisi (myös vatsatautiparatiisi omalaatuisine bakteerikantoineen). Näimme Las Islas Atlanticas -saaret, Pontevedran ja Vigon. Santiago de Compostelaan aion palata vielä Caminon merkeissä. Suunnitelmaa tehty syyslomaksi 2014.

Riojan viinialueella sijaitsee pieni kaupunki nimeltä Cuzcurrita del Rio Tiron. Kotoisaa ja keskiaikaista! Siellä emme tavanneet yhtään paikallista, joka olisi puhunut englantia. Meistä kukaan ei puhu espanjaa... Miehelleni vanha herra halusi tarjota pubissa lasillisen viiniä baskin kielellä säestettynä. Majatalon isäntä oli hälyyttänyt sisarensa paikalle outojen suomalaisten vierailun ajaksi. Sisar puhui auttavaa englantia. Viinitarhalla naapurikylässä ystävällinen nuori mies esitteli koko tilan pikkurahalla (englanniksi) ja tarjosi maistiaisia kuudesta eri tuotteesta.

Ja viimeisin Espanja: aurinkoinen syksyinen Valencia!

Toinen lempikohteeni on ollut Sveitsi. Ystävämme ovat asuneet siellä jo toista kymmentä vuotta ja olen päässyt vierailemaan heidän luonaan viidesti. Sveitsissä on nähty kolmion Lugano - Zürich - Basel kokoinen alue. Keski-Sveitsiä on nähty kosolti, ranskankielinen alue ja itä ovat näkemättä.

Tämän vuoden hiihtoloman vietimme tyttären kanssa jälleen Sveitsissä. Laskeuduttuamme Zürichiin totesin Venlalle, että "kylläpä on kotoisa olo!" Sveitsiläiset vetävät kyllä pidemmän korren ystävällisyydessä verrattuna moniin muihin (itävaltalaiset ja slovenialaiset ovat samaa tasoa). Kaupungit ovat siistejä, huomiota kiinnitetään kierrätykseen ja ekologisuuteen sekä lähituotantoon.

On mielenkiintoista pohtia, miksi pienessä sveitsiläisessä kaupungissa kukkakaupan myyntirekit voivat jäädä illaksi ja yöksi pihalle ilman valvontaa, kun Suomessa ne kärsisivät ilkivaltaa tai "käännettäisiin" alta aika yksikön. Autoilijat pysähtyvät jalankulkijan lähestyessä suojatietä ja päästävät yli. Ventovieraat ihmiset tervehtivät kaduilla ja porraskäytävissä "grüezie!" Muuten kieli on niin käsittämätöntä kiroamista ja kurkkupärinää, ettei neljän vuoden saksan opinnoilla oikein keskusteluun mukaan pääse. Viikon edetessä ymmärrys lisääntyi ja kieli aktivoitui, mutta puhumiseen olin liian epävarma. Kävimme katsomassa We will rock you-musikaalin. Se oli laulettu englanniksi Queenia kunnioittaen, mutta puheosuudet olivat saksaksi. Pysyin kuta kuinkin juonessa =0)

Sveitsi on unelmamaa patikointiin. Aiemminkin olemme seikkailleet vuorilla ja lähikylissä. Nyt kävimme porukalla täydenkuun lumikenkävaelluksella. Nousimme yli 900 m:n korkeuteen merenpinnasta. Kuutamo oli niin kirkas, että meistä jäi varjot hangelle. Rinteellä oli hiljaista, siellä täällä oli näkyvissä kauriin ja jäniksen jälkiä. Tullessamme alas vuorelta näimme ketun ja mutkan takaa paljastuivat ketun eväät: pieni suolistettu karitsa!

Sveitsissä olemme myös viettäneet joulun, syöneet fondueta ja raclettea, kelkkailleet ja lasketelleet. Luonto on tärkeä osa Sveitsiä ja luonto on minulle tärkeä!

Kotoisuuden tunteeseen vaikuttaa sekin, miten turvalliseksi itsensä maailmalla tuntee. Sveitsissä ja Itävallassa minua ei pelota yhtään, Barcelonassa joutuu vähän olemaan varuillaan, Roomassa olin suorastaan epäluuloinen.

Se mitä useimmiten maailmalla kaipaan on sauna ja siideri. Nyt matkan jälkeen raukeana saunasta korkkaankin yhden saunasidukan! Ja.... suunnittelen seuraavaa matkaa...