Tosi metsäläistä

Vierailimme tyttären kanssa Tukholmassa viime viikolla. Tiistaiaamuna Hämeenlinnassa oli lämmintä +8 ja satoi lunta valkoisina jalkarätteinä. Keskiviikkoaamuna Tukholmassa paistoi aurinko ja oli +19 lämmintä. Solsidan!!!

Se ei kuitenkaan ole tämän jutun juoni.

Vaikka ulkona on kylmä, voi mieli olla lämmin! Matkan aikana tuli havainnoitua ja kohdattua monenmoisia ihmisiä: miten kommunikoidaan, mitä oikeasti sanotaan, millaista elekieltä käytetään. Silja linen henkilökunta oli palvelualtista, vitsikkäitä ja mukavia (vertailukohtana kuukauden takaisen Tallinnan suunnan murinat...). Tukholmassa kohtasimme todella aurinkoisia nuoria myyjiä (lähinnä vierailimme nuorten vaateliikkeissä). Nuoret ovat selkeästi omaksuneet hymyilevän ja auliin palveluasenteen. Saman olen huomannut lähikaupan, Idänpään S-marketin nuorissa kassatyöntekijöissä. Pieni ele, mutta tosi mukavaa, kun kassakuittia ojennettaessa toivotetaan samalla mukavaa päivän jatkoa.

Ja nuoria kuulee mollattavan huonoista käytöstavoista... Huonosti käyttäytyviä ja töykeitä ihmisiä löytyy toki kaiken ikäisistä.

Sitten se toinen puoli... Keski-ikäiset ja iäkkäämmät suomalaiset. En halua yleistää, mutta valitettavan usein törmään ilmiöön. Istuuduimme junaan. Paikkamme olivat loosissa, jossa oli 4 paikkaa vastakkain. Kun tilaa oli, istahdin tytärtä vastapäätä pöydän toiselle puolelle, vaikka oma paikkani oli hänen vieressään. Näin oli mukavampi jutella ja jakaa torikojusta ostetut mansikat. Pasilasta junaan tuli iäkäs pariskunta. He seisoivat tovin siinä penkkien vieressä, rouvaihminen jupisi itsekseen jotain ja näytti lippua miehelle. Viimein hän sai sanottua tylyllä äänellä "Se on meidän paikka!" Siirryin tietysti omalle istuimelleni. Pariskunta istahti meitä vastapäätä, setä haisi pahalle (elttautuneelle hielle), täti (jolla oli tiukka ilme, keskijakaus molemmin puolin kahdella pinnillä kiinni) ojenteli miehelleen vettä, otti pullon pois, komenteli ja kaiken huipuksi ilmoitti: "Tää juna lähti nyt." Heräsi kysymys: jättikö mies aivonsa ja silmänsä kotiin? Toivottavasti ainakin korvansa!

Jag är här! Kerrankin tiesin, missä olin!

Tänään olin lähikaupan pihassa marjamyyntikojulla. Tervehdin myyjätyttöä ja pyysin saada mansikoita ja litran pensasmustikkaa. Ojensin rahan, sanoin ole hyvä ja kiitin, kun sain rahasta takaisin. Huikkasin vielä heit lähtiessäni. Perässäni tuli asioimaan keski-ikäinen mies. Tyttö tervehti häntä, ei vastausta. "Herneitä!" totesi mies.

Mietin, miten esimerkiksi englanninkielellä operoivat ihmiset toimittavat asian. "Hello, excuse me but you are sitting in my seat." Tervehtiminen - pahoittelu - asia (-hymy). Reissuillani Sveitsissä ventovieraat ihmiset tervehtivät. Espanjassa vieraaseen suhtauduttiin lämpimällä uteliaisuudella ja avuliaisuudella. Roomassa kohtasin ylenkatseita, huijausta ja töykeyttä. Yritän suhteuttaa kokemaani laajemmassa mittakaavassa, mutta välillä kyllä tuntuu, että metsäläisiä täällä ollaan. Meissä suomalaisissa istuu asenne, että on oltava vakavasti otettava, tosissaan ja vakava.

Ystävällisyys ei kuitenkaan ole keneltäkään pois eikä vähennä kenenkään uskottavuutta.

Tosi ystävällistä

Terveisiä Lontoosta! Viime yönä lentelimme Suomeen ja busseilimme Helsingistä Hämeenlinnaan. Oli aivan loistomatka naisseurassa: oma tytär, ystävätär ja kummityttöni. Tämä oli kolmas kertani tuossa metropolissa. Pidän Lontoosta, sen kuhinasta ja ihmisistä. Yritimme laskea, montaako kansallisuutta tapasimme viiden päivän aikana, mutta sekosimme laskuissa. On se sellainen sulatusuuni!

Matkoilla minulle on tärkeää, että minulle ollaan ystävällisiä. Saan näppylöitä töykeistä ihmisistä ja ihan ruvelle menen epärehellisyydestä. Jännä kyllä, vaikka Suur-Lontoossa asuu kaikkiaan noin 10 miljoonaa ihmistä, siellä ei tule tunnetta, että laukku ja kukkaro olisivat vaarassa. Melkoinen tungos vallitsi shoppailupäivänämme Oxford Streetillä lauantaina. Primark oli kuin helvetin esikartano 100 metrin kassajonoineen. Kuitenkaan ihmiset eivät äyskineet toisilleen vaan hymyilivät kassoilla, pyysivät anteeksi törmätessään olkaa tai lonkkaa vasten vellovassa massassa.

Maanantaina oli jo huomattavasti rauhallisempaa kuljeskella samaisella ostoskadulla. Kassalla työskennelleet nuoret miehet kyselivät kuulumisia, matkustuskohteita, mitä pidän Lontoosta ja toivottivat mukavaa kotimatkaa. Hotellissa oltiin huomaavaisia ja kiinnostuneita siitä, miten olemme huoneessamme viihtyneet. Lippuluukuilla travel card-ostoksilla saimme rauhallista ja ystävällistä palvelua ja netistä varaamamme liput toimivat loistavasti. Hyvä mieli!

Sitten sattuu eteen se ihminen, joka on ystävällinen vain ja ainoastaan tipin saamisen toivossa. Aitous on tuosta ihmisestä kaukana. Hänestä näkyy se, ettei hän ole aidosti kiva. Niinpä testasin teoriaani Lontoon lentokentällä ravintolassa. Otilia oli tarjoilijan nimi ja hän kävi kyselemässä kolme kertaa ruokailun aikana, onko kaikki hyvin, väläytti teennäisen hymyn ja luimi pois paikalta. Varsinaista palvelua (ruoan tuomista) saimme odottaa. Loivat olivat liikkeet. Ja kun tuli maksun aika, hän toi kortin lukijan ja antoi sen minulle. Summan kohdassa ei ollut mitään, mutta kysymys, haluanko maksaa ekstraa. En halunnut. Otilian hymy hyytyi saman tien ja hän ei sanonut kiitos, ei hei, ei toivottanut mukavaa päivää. Olin osunut oikeaan!

Tippi jäi hotellille. Näkymätön hyvä hengetär oli käynyt huoneessamme siistimässä paikat, vaihtamassa pyyhkeet ja sijaamassa vuoteet. Hymyilevät ravintolatyöntekijät ottivat meidät joka aamu vastaan aamupalalle ja vastaanottovirkailijoiden auttavaisuutta ei voi kuin ihailla.

Seuraavan kerran kun tapaan tuollaisen Otilian, aion sanoa, että maksan mielelläni aitoudesta, feikistä en! Lontooseen menen kyllä vielä neljännenkin kerran. Teen todennäköisesti puistomatkan kirjan ja kirjoituslehtiön kanssa...