Tosi terapiaworkshop

Huhtikuussa on valtakunnalliset TOI-päivät. Siis toimintaterapeuttien vuosittaiset säpinät. Sinne kyseltiin meiltä liiton jäseniltä workshop-ideoita. Menin ja ehdotin terapeuttista kirjoittamista ja niin sovittiin puolentoista tunnin istunto noin 30 hengelle. Pari kolme käyttökelpoista harjoitusta ja niiden jakaminen, tietoa vaikuttavasta prosessista ja muutama case-esimerkki. Tänään tuli viesti, että sinne olisi tulossa enemmänkin workshoppareita kuin 30. Pääsen siis soveltamaan, lähinnä tuota harjoitusten jakamisosuutta.

Terapeuttisella kirjoittamisella on nostetta! Onhan se ihan mahtavaa, että on näin käyttökelpoinen, tehokas, toimiva toimintamuoto ihan käden ulottuvilla. Likipitäen ilmainenkin vielä.

Itselleni kirjoittaminen on ollut merkityksellistä toimintaa kouluikäisestä. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät ovat seitsenvuotiaan Satun tekemiä. Päiväkirja oli sydämenmuotoinen ja sen välistä löytyi kirjeenvaihtokavereitten kirjeet, luokkakavereitten lappuset ja poikien nimet kätkevät sydämet. Niissä oli myös runoja, joita jo silloin kirjoittelin.

Teinivuosina päiväkirja sai aivan erityisen merkityksen angstien purkupaikkana, irtiottojen näyttämönä, tunnustusten rippituolina. Runoja syntyi joka ilta. Kirjoittelin myös joitakin novelleja. Teinivuosista lähtien olen muuten kirjoittanut iltasivuja. Ilta, hetki ennen nukkumaan menoa, on minulle se otollisin aika rauhoittua ja päästää mielessä olevat asiat vuotamaan paperille.

Opiskeluvuosina oli joitakin taukoja päiväkirjakirjoittamisessa. Kunnes koitti kirjallisuusterapia-kurssin aika ja syvempi ymmärrys siitä, miksi olin kirjoittanut. Miehen armeija-aika ja sitten raskausajat saivat kynän laulamaan. Taas taltioituivat kirjeet ja sosiaalisten suhteiden kiemurat päiväkirjan kansien väliin.

Hakeuduin opiskelemaan kirjallisuusterapiaa; yhteensä 37,5 opintopistettä Kuopion Sibeliusakatemiassa ja TYT:ssa. Omakohtaista terapeuttista työskentelyä, kokemuksia miten menetelmät vaikuttavat ja hengenheimolaisten kohtaamisia.

Kirjan aika-tapahtumassa kirjailijat kertoivat omasta työskentelystään ja siitä, kuinka paljon he laittavat omaa elämäänsä teksteihinsä, jopa fiktioon. Äkkipäätä voisi ajatella, että kaikki kirjoittamistyö palvelee ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin tekstin lukeminen ja siihen samaistuminen lukijaa. Jo luovuuden sinänsä katsotaan olevan terapeuttista, oli se sitten luovaa kirjoittamista tai luovaa lukemista.

Tuleeko koskaan pohdittua, miksi kirjastossa tarttuu juuri siihen kirjaan, minkä aikoo lainata? Entä runoa, joka kulkee matkassa tietyn pätkän? Millaisia teemoja luettaviksi valikoituneista teksteistä löytää? Olen pitänyt kirjapäiväkirjaa nyt 10 vuotta. Se on ollut mielenkiintoista. Sen lisäksi, että sieltä paljastuvat lempikirjailijani, sieltä voi lukea teemoja, jotka ovat puhutelleet minua tiettyinä aikoina.

Terapeuttinen prosessi etenee niin, ettemme valitessamme kirjaa tai runon lähtökohtaa tiedä, mistä aihe kumpuaa. Tunnistamme, että tämä asia puhuttelee, muttemme vielä tiedä miksi. Alamme tutkia aihetta, kirjoittaa sitä auki ja ympäri. Terapeuttisessa kontaktissa saamme perspektiiviä, erilaisia näkökulmia, oivalluksia. Terapeutin tai / ja ryhmän kommentit ja palaute toimivat peileinä. Eri elämän vaiheiden toimintatavat, arvomaailma ja teemat pujottautuvat kuin helmet siimaan. Siinä niitä voi tarkastella, miten asiat näyttäytyvät nyt, tässä tilanteessa ja ovatko ne adekvaatteja. Onko tarvetta muutokseen?

Minä uskon tähän! Vetäydynkin nyt lukemaan John Irvingiä. Twisted riverin maisemista löytyy paljon Irvingin elämää. Kirjan hahmojen valinnoista ja tavasta kohdata toisia ihmisiä löytyy tarttumapintaa omaanikin. Ehkä kerron näistä kokemuksista ja ajatuksistani huhtikuussa kollegoille.