Tosi Pääpoliisi

Sisäinen sensori, kriitikko, luonnehtii Natalie Goldberg sitä heppua, joka pyrkii asettamaan rajoituksia luovaan toimintaan, häiriköimään ja vaatimaan parempaa. Gillie Bolton puhutteli tuota luihua tyyppiä poliisiksi.

Millainen poliisi minun päässäni majailee? Mitä voin kirjoittaa itsestäni, läheisistäni, tapahtumista? Siveyspoliisi? Terve järki sanoo, ettei kaikkia tapahtumia / mielleyhtymiä / mielitekoja / fantasioita voi kirjoittaa päiväkirjaan, saati blogiin. Mitä jos joku lukee, ymmärtääkö asiayhteyden? Mutta jos kirjoita, olen vapaa aiheesta. Se on tallessa kansien välissä eikä minun tarvitse kantaa sitä mukanani. Kirjoitukset ovat henkisiä Post it-lappujani!

Onko poliisi suposta, suojelupoliisi? Miltä se yrittää minua suojella? Itseltänikö vai noilta tirkistelijöiltä? Yrittääkö se suojata kirjoittajaa siltä totuudelta, ettei meillä ihmisillä ole yhteistä totuutta vaan enemmän tai vähemmän tulet törmäämään ristiriitoihin ja ei aina niin rakentaviin kohtaamisiin. Salapoliisi se ainakin on. Se haluaa salata Joharin ikkunan yhden neljänneksen, kenties kaksikin.

Poliisi on perusajatukseltaan hyvis! Haaste on siinä, miten sen kanssa pystyy elämään harmonista rinnakkaiseloa. Poliisin pitääkin pystyä arkielämässä hieman kontrolloimaan. Ei ole tarkoitus ihan holtittomaksi heittäytyä. Nyt on kysymys liiasta hallinnasta ja nimenomaan suhteessa luovuuteen, itseilmaisuun. Psykiatriassa puhutaan regressiosta minän palveluksessa. Tästä on kysymys myös pääpoliisin kohdalla. Sen voi kuvitella luovaan prosessiin heittäytyessään nukkumaan. Sille voi laittaa kuulokkeet korville ja örinäheavyn soimaan. Elleivät nämä keinot auta ja saa poliisia hiljaiseksi, dumpataan sille sopiva annos Diapamia, Alproxia, Tenoxia tai Stellaa. Nukkuu, ainakin rauhoittuu.