keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Tosi puhetta

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa! Siinä varsin monisyinen sanonta.

Hyvää tekee puhua, kun on kuormittunut stressistä, mielensä pahoittamisesta, haluaa asiansa selviksi. Hopeisia kirjainyhdistelmiä sinkoilee suusta ja jalometallin poistuessa kehosta olokin kevenee. Maailman parannusta ystävien kesken. Selittää ja perustella lapsille elämän tosiasioita ja käyttäytymissääntöjä. Parisuhteen vuorovaikutuksen merkitystä ei voi kylliksi korostaa. On niin tärkeää kertoa siitä, mitä kokee ja tekee, ehkäistä oletuksia ja väärinkäsityksiä. Sama työyhteisössä.

Vaan paljon voi olla puhetta tyhjästäkin. Pulisemaan voi sortua silloin, kun oikein jännittää (toiset taas vaikenevat tyystin). Asioita voi pyöritellä sanomatta mitään. Lauseen saa äkkiä kestämään neljättä minuuttia ja siinä vaiheessa ei enää muista, mistä puhuja on aloittanut -ehkei puhujakaan. Vanhemmiten olen huomannut puhuvani itsekseni. Ajatuskuplat vaan killuvat pään päällä (mukana myös ääni).

Puhuminen saa näissä kisoissa hopeaa ja vaikeneminen vetäisee pääpotin, kultaa. Ja se on niin totta, ettei kaikkea tarvitse / saa / pidä ääneen julistaa. Sanoja, sanoja, sanoja... Korville, joiden ei tarvitsisi niitä kuulla. Liian uskaliaita tunnustuksia väärille ihmisille. Paremmaksi panoja, toisen kurjan kokemuksen mitätöintiä. Tanssilattialla huudettu vastaus juuri kun musiikki lakkaa pauhaamasta.

Kuuntelijalta odottaa luottamuksellisuutta. Sitä toivoo ja uskoo, ettei oma asia kävele vastaan seuraavana päivänä, toisena, kolmantena, ei viikon eikä kuukaudenkaan päästä. Joskus sitä oikein korostaa, ettei asiasta saa puhua muille. Työssäni luottamuksellisuus on ammattietiikkaa ja sen avulla / kautta voin myös luoda vuorovaikutusta sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka muuten eivät lähde asioitaan jakamaan tai kärsivät paranoijasta.

Taito on kuunnella toista, ja kuulla kuormittumatta itse, osata suodattaa ja olla empaattinen. Itse koen turhautunutta raivoa, kun tajuan, ettei tuo toinen ole ollut samoilla virtapiireillä puhuessani. Kotona hyvinkin tuttu tunne. Joskus teen vielä niin, että varmistan asian perille menon: "Mitä juuri äsken sanoin?" Toinen toistaa ja elämä jatkuu. Kunnes hänen piti muistaa, mitä olin toimittamassa. "Etkä ole mitään puhunut!" Niinpä niin.

Joskus olen tehnyt kotona niin, että lopetan puhumisen (tätä on edeltänyt jonkin asteinen kärhämä). Jo vain perheessä ihmetellään. Mies on pari ensimmäistä päivää todella tyytyväinen ja huokuu levollisuutta. Lapset yrittävät tehdä tikusta asiaa. Vaikeaahan se on, olla vaiti. Vetäydynkin silloin itsekseni koiran kanssa metsälenkeille tai makuuhuoneeseen kirjan taakse. Vaitiolon jälkeen minua kuunnellaan hetken aikaa hieman tarkemmin, asiat tapahtuvat, eikä perään soitella turhan takia.

Tänään päivittelin miehelleni polttaneeni kieleni töissä. Kuunteli... vastasikin: "Puhuisit vähemmän niin ei tulis palovammoja!" Pitäisikö minun nyt lukea jotain puhuttujen rivien välistä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti