Tosi sydämellä puurrettu

Viime syksynä tulin luvanneeksi kaikenlaista... Liittyen töihin ja osallistumiseen ja ohjaamiseen ja ja ja... Tämä kevät on noita lupauksia lunasteltu! Omaan toimeen palattu ja terapiatyö aloitettu. Metropolian ryhmämuotoisen arvioinnin täydennyskoulutus aloitettu ja ensi viikolla kevään osalta purkissa. Sen tiimoilta ensimmäinen versio käsikirjasta julkaistu. Irti Huumeista ry:n Hämeenlinnan vapaaehtoisten työnohjauksellinen Voima-ryhmä kertaa vaille ohjattu. Ja kirjallisuusterapiaohjaajakoulutus Perheniemessä on viimeistä viikonloppua vaille valmis! Kotihommelit ovat autuaasti retuperällä, mutta tiedättekö mitä? Ei paljoa harmita! Vielä...

Vain yksi sana kuvaa tätä kevättä kaikkiaan: HEKTINEN! Olen ollut innoissani, hämmentynyt, läkähtynyt, huojentunut ja ties mitä. Mutta mitä suurimmassa määrin olen ollut rakastunut! Rakastunut tähän kirjallisuusterapeuttisen työhöni (terapeuttina, kouluttajana, kirjoittajana) ja ihmisiin asian tiimoilta, niihin joiden kanssa olen saanut kirjoittaa ja niihin, joille olen kirjoittanut.

Olen huomannut, että vaikka minua pidetään hyvin sosiaalisena naisena, on minun silti helpointa ilmaista itseäni kirjoittamalla. Kirjoittamalla sanat tulevat helpommin ja minusta tuntuu, että saan niihin syvemmän kontaktin ja merkityksen. Puhuttaessa sanat katoavat avaruuteen ne sanottua, kirjoitetut sanat jäävät merkeiksi paperille, tietokoneen ruutuun, kännykkään ja vaikuttavat kauemmin! Niihin voi palata ja elää sanat uudelleen tarkasti, ei vain muistinvaraisesti.

Myös musiikissa sanat ovat rytmin ohella ne tärkeimmät. En osaa sanoa, mitä instrumentteja kappale sisältää, mutta tiedän minkä tyylin musiikkia poljento on ja opin sanat nopeasti. Kiinnyn sanoihin. Ja hoilaan! Itselleni tärkeistä kirjoista minun on vaikeaa, lähes mahdotonta, luopua. Nytkin haen epätoivoisesti yhtä lastenkirjaa kahdesta pupusta, isopupusta ja pikkupupusta, jotka kiistelevät siitä, kumpi rakastaa toista enemmän kuin toinen! Se on jossain, en vaan tiedä missä!

Lähdenkin tästä vappupäivän etsinnöille pupujahtiin! Se on toukokuu, KEVÄT!!!

Tosi kiltisti

Helsingissä Kallion kirjastolla järjestetään Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen opintopiirejä ja tällä viikolla  teemana oli kiltteys ja kirjallisuusterapia. Alustajana toimi äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Hanna Sulander. Hannan esitys oli avartava ja inspiroiva. Muutaman päivän aikana käymäni keskustelu Tosi päivän poimijaksi-postauksen yhteydessä sekä maanantain opintopiiri pusertuvat nyt tähän kirjoitelmaan. 

"Parhaimmillaan rakkaus itseen ja toisiin ovat sisäkkäisiä ja yhtä aikaa läsnä, eikä niitä tarvitsekaan erottaa toisistaan."(Valtavaara 2007) Liian kiltti on kiltti toisille, oikein kiltti on kiltti myös itselleen. Siinä opittavaa. Matkalla ollaan. Nuorempana mieheni muistutteli minua aika ajoin siitä, että mitäpä jos opettelisin sanomaan ei. Eihän se toisen sanomana sisäisty. Joskus tarvitaan melkoinen seinään rysäytys, että muutos on mahdollinen. Ein sanominen onnistuu jo. Suurin osa työasioista jää työpaikalle ja voin sanoa olevani entistä itseäni parempi terapeutti. Ystäviäni haluan auttaa jos voin avuksi olla. Sitäkään en kuitenkaan enää tee itseni kustannuksella. Uskon huomaavani / tuntevani sen, kun olemme tasavertaisia jakajia. Tyhjiin on turha pumppautua, siitä ei ole iloa eikä hyötyä kenellekään.

"Naisille on ominaista salailla vaikeuksiaan ja jaksaa yli rajojensa. Avuliaisuus ja toisten huomioon ottaminen ovat heille luontaisia asioita, joita on perinteisesti korostettu myös tyttöjen kasvatuksessa. Kiltin tytön rooli tarjoaa suojautumiskeinon vaikeissa tilanteissa.

Pitkällä tähtäimellä liiallinen kiltteys kääntyy itseä vastaan. Jos lapsena on saanut hyväksyntää vain tottelevaisena pikku apulaisena, toisten miellyttämisestä voi tulla pakonomainen käyttäytymismalli, josta ei ole helppo parantua omin avuin.

Naistenkartano ry:n toiminnanjohtaja Helena Palojärvi on huolissaan naisten jaksamisesta tämän päivän kilpailuyhteiskunnassa.

– Suomalaista naista koskettavat monenlaiset ristiriidat. Vaatimukset työpaikoilla ovat koventuneet ja samaan aikaan perinteiset odotukset äitinä olemisesta, hoivasta ja vastuunkannosta läheisten suhteen ovat yhä olemassa. Lisäksi on tullut paljon uraan ja ulkonäköön liittyviä vaatimuksia. Jos on tottunut olemaan kiltti ja muita varten, niin on vaikea tasapainoilla näiden vaatimusten paineissa, Palojärvi sanoo." http://yle.fi/vintti/yle.fi/akuutti/arkisto2004/090304_c.htm

Artikkelissa puhutaan naisista. Itse asiassa hyvin monessa muussakin artikkelissa. Onko kiltteys siis sukupuolisidonnaista? En usko. Tunnen miehiä, jotka ovat saaneet kuulla olevansa liian kilttejä ja tämän takia menettäneet parisuhteensa. Haluavatko naiset sitten kiltteyttään itselleen pahiksen? Miehen, jossa on säröjä? Äijän? En usko tuotakaan. Siihen kuitenkin uskon, että kiltteys on sukupolvisidonnaista, että vielä minunkin sukupolveni tytöt ovat kasvatettuja kiltteyteen. Nuoremman polven tytöt ovat huomattavasti itsetietoisempia, valveutuneempia omien oikeuksiensa suhteen ja osaavat laskea, mitä he asiasta hyötyisivät.  Terveellistä, mutta jossain kohtaa myös itsekkyytenä ja  töykeytenä ilmenevä käytös. Rajat ovat hienovaraiset: terveen itsekkyyden, oikean kiltteyden ja itsekkyyden. Terveesti itsekkäälle, oikein kiltille raja on hyväksi ja selkeä, kenties. Se, joka pelaa vastapuolta, määrittää asian ehkä toisin. Se tekee teemasta vaikeasti käsiteltävän. Ihmissuhdedynamiikka. Kun on tottunut siihen, että toinen on aina valmiina minua varten, on vaikeaa hyväksyä vastaväitteitä. "Että siitä on tullut hankala!"

Valtavaara puhuu kirjoissaan Kiltteydestä kipeät ja Oikein kiltit kiltteyden kivuista ja hedelmistä. Tuo ein sanominen on yksi kivuista. Kiltin oma tahto on hukassa, hänen kosketuksensa omiin tunteisiinsa on ohut tai kokonaan kadonnut, hän suorittaa, hänellä on ylikorostunut velvollisuuden tunto ja hän on jatkuvassa valmiustilassa, johon käskyt tulevat ulkopuolelta. Kysymys kuuluu: mikä saa ihmisen toimimaan näin vastoin omaa itseään? 

Kirjallisuusterapialla voi olla annettavaa liiallisesta kiltteydestä kärsiville. Tiedostavan kirjoittamisen avulla voi tulla näkyväksi itselleen ja muille. Kun kirjoittaa kokemuksiaan paperille, vapauttaa jotain tukahdutettua. Teksteihin voi palata ja lukea ne uudelleen tai halutessaan tekstin voi repiä tai polttaa. Kirjoittamisen kautta voi todentaa itselleen asioita, saada ryhmältä palautetta ja erilaisia perspektiivejä oman kasvun tueksi.

Työssäni kohtaan ihania ihmisiä, herkkiä, tuntevia. Monen ainoa ongelma on kiltteys. Se on kuin lampeen pudotettu kivi, joka muodostaa renkaita levitessään. Kiltistä alkaa tuntua, että hän hukkuu lampeen, ojentelee auttavaisia käsiään, mutta kukaan ei tartu niihin, ei auta häntä. Kehät täytyy pysäyttää. 

Matka kohti aitoa kiltteyttä tuo armollisuutta itselle. Rehellinen tunteiden kohtaaminen johtaa oman tahdon löytymiseen ja arvojen  selkiytymiseen. Mitä juuri minä tarvitsen? Tuo kysymys tulisi meistä jokaisen esittää itselleen vaikka kerran viikossa. Tulisimmeko sen kautta olevaisemmiksi?

Lähteet: SKTY ry opintopiiri 14.1.2013 Hanna Sulander
                  Anna - Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät, 2005 ja Oikein kiltit, 2007.

Tosi terapeuttista

Maanantain jälkeen olen pohtinut sitä, millainen vaikutus kirjoittamisella oikeastaan on ihmisen elämässä. Minä olen kirjallisuusterapeutti. Ohjaan terapeuttisen kirjoittamisen kurssia, aikuisten kasvuryhmää ja kirjallisuusterapiaryhmää, näissä käytän luovan kirjoittamisen menetelmiä. Tarpeeksi sekavaa? Mikä ero on terapeuttisella ja terapialla?

Suomen kielen sanakirja kertoo, että terapeuttinen on vaikuttavuus, hoitoon liittyvä elementti, terapia itse hoito. Koulutuksessa käytän myös sellaista määritelmää, että terapeuttista voi olla esim. päiväkirjan kirjoittaminen, mutta terapiaa siitä tekee jakaminen terapeutin / hoitajan kanssa.

Sairaalan ryhmää ohjaan selkeästi terapeuttina, mutta mikä on roolini kansalaisopiston ryhmää ohjatessani? Muistoina paperille on ikäihmisten muisteluryhmä, jossa tallennetaan tekstiksi omaa elämää. Viisas kynä -ryhmä on aikuisten kasvuryhmä. Kasvuryhmä määritellään seuraavasti: Kasvuryhmä on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat lisätä itsetuntemusta ja reflektiokykyä. Moni on kasvuryhmään hakeutuessaan risteyskohdassa, elämän muutoksessa ja hakemassa uutta suuntaa. Osa ryhmäläisistä nimittää minua opeksi, osalle olen ohjaaja. Olen joutunut pohtimaan, onko roolini loppujen lopuksi kovinkaan erilainen? Pohjimmiltaan kyse taitaa molemmissa ryhmämuodoissa kuitenkin olla vuorovaikutuksesta, tilan ja ajan antamisesta ihmisten tarpeille.

Sitä tilaa ja aikaa tarvitsen itsellenikin. Tänään tajusin, etten ole taas pariin viikkoon kirjoittanut päiväkirjaani. Sen kyllä huomaa. Arjen asiat ovat alkaneet kuormittaa ja tunnistan ärtymystä asioista, joihin en voi vaikuttaa. Kirjoittamalla saan asioihin etäisyyttä ja ne loksahtelevat oikeisiin mittasuhteisiin.

Vasempaan nilkkaani taltioitu sulkakynä.

Nöyräksi vetää! Olen etuoikeutettu kuulemaan erilaisia elämäntarinoita. Vaikuttua, hämmästellä, nieleskellä kyyneleitä ja nauraa sydämen kyllyydestä ryhmäni kanssa. Siitä hyvä esimerkki oli taas maanantain Viisaiden kokoontuminen. Ensin hieman tajunnanvirtaa, jotta siirryimme kirjoittavaan tilaan ja maadotuimme ryhmään. Tekstistä kaivoimme yhden kysymyksen, johon sitten lähdimme hakemaan vastausta. Kyseessä oli dialoginen kirjoittaminen. Sisäinen viisaus nousi vastausten muodossa kustakin kirjoittajasta. Oli mahtavaa huomata, miten oma elämä näyttäytyi arvokkaana. Eräskin ryhmäläinen totesi, että on alkanut kirjoittamisen myötä nähdä elämässään myös hyviä muistoja. Ne olivat päässeet hukkumaan arjen kuonan alle ja vain negatiiviset asiat muistuttivat kiireessä olemassaolostaan. Ohjaajana olin vakuutettu siitä, että kirjoittamisella on merkitystä. Se voi voimauttaa!

Tosi terapiaworkshop

Huhtikuussa on valtakunnalliset TOI-päivät. Siis toimintaterapeuttien vuosittaiset säpinät. Sinne kyseltiin meiltä liiton jäseniltä workshop-ideoita. Menin ja ehdotin terapeuttista kirjoittamista ja niin sovittiin puolentoista tunnin istunto noin 30 hengelle. Pari kolme käyttökelpoista harjoitusta ja niiden jakaminen, tietoa vaikuttavasta prosessista ja muutama case-esimerkki. Tänään tuli viesti, että sinne olisi tulossa enemmänkin workshoppareita kuin 30. Pääsen siis soveltamaan, lähinnä tuota harjoitusten jakamisosuutta.

Terapeuttisella kirjoittamisella on nostetta! Onhan se ihan mahtavaa, että on näin käyttökelpoinen, tehokas, toimiva toimintamuoto ihan käden ulottuvilla. Likipitäen ilmainenkin vielä.

Itselleni kirjoittaminen on ollut merkityksellistä toimintaa kouluikäisestä. Ensimmäiset päiväkirjamerkinnät ovat seitsenvuotiaan Satun tekemiä. Päiväkirja oli sydämenmuotoinen ja sen välistä löytyi kirjeenvaihtokavereitten kirjeet, luokkakavereitten lappuset ja poikien nimet kätkevät sydämet. Niissä oli myös runoja, joita jo silloin kirjoittelin.

Teinivuosina päiväkirja sai aivan erityisen merkityksen angstien purkupaikkana, irtiottojen näyttämönä, tunnustusten rippituolina. Runoja syntyi joka ilta. Kirjoittelin myös joitakin novelleja. Teinivuosista lähtien olen muuten kirjoittanut iltasivuja. Ilta, hetki ennen nukkumaan menoa, on minulle se otollisin aika rauhoittua ja päästää mielessä olevat asiat vuotamaan paperille.

Opiskeluvuosina oli joitakin taukoja päiväkirjakirjoittamisessa. Kunnes koitti kirjallisuusterapia-kurssin aika ja syvempi ymmärrys siitä, miksi olin kirjoittanut. Miehen armeija-aika ja sitten raskausajat saivat kynän laulamaan. Taas taltioituivat kirjeet ja sosiaalisten suhteiden kiemurat päiväkirjan kansien väliin.

Hakeuduin opiskelemaan kirjallisuusterapiaa; yhteensä 37,5 opintopistettä Kuopion Sibeliusakatemiassa ja TYT:ssa. Omakohtaista terapeuttista työskentelyä, kokemuksia miten menetelmät vaikuttavat ja hengenheimolaisten kohtaamisia.

Kirjan aika-tapahtumassa kirjailijat kertoivat omasta työskentelystään ja siitä, kuinka paljon he laittavat omaa elämäänsä teksteihinsä, jopa fiktioon. Äkkipäätä voisi ajatella, että kaikki kirjoittamistyö palvelee ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin tekstin lukeminen ja siihen samaistuminen lukijaa. Jo luovuuden sinänsä katsotaan olevan terapeuttista, oli se sitten luovaa kirjoittamista tai luovaa lukemista.

Tuleeko koskaan pohdittua, miksi kirjastossa tarttuu juuri siihen kirjaan, minkä aikoo lainata? Entä runoa, joka kulkee matkassa tietyn pätkän? Millaisia teemoja luettaviksi valikoituneista teksteistä löytää? Olen pitänyt kirjapäiväkirjaa nyt 10 vuotta. Se on ollut mielenkiintoista. Sen lisäksi, että sieltä paljastuvat lempikirjailijani, sieltä voi lukea teemoja, jotka ovat puhutelleet minua tiettyinä aikoina.

Terapeuttinen prosessi etenee niin, ettemme valitessamme kirjaa tai runon lähtökohtaa tiedä, mistä aihe kumpuaa. Tunnistamme, että tämä asia puhuttelee, muttemme vielä tiedä miksi. Alamme tutkia aihetta, kirjoittaa sitä auki ja ympäri. Terapeuttisessa kontaktissa saamme perspektiiviä, erilaisia näkökulmia, oivalluksia. Terapeutin tai / ja ryhmän kommentit ja palaute toimivat peileinä. Eri elämän vaiheiden toimintatavat, arvomaailma ja teemat pujottautuvat kuin helmet siimaan. Siinä niitä voi tarkastella, miten asiat näyttäytyvät nyt, tässä tilanteessa ja ovatko ne adekvaatteja. Onko tarvetta muutokseen?

Minä uskon tähän! Vetäydynkin nyt lukemaan John Irvingiä. Twisted riverin maisemista löytyy paljon Irvingin elämää. Kirjan hahmojen valinnoista ja tavasta kohdata toisia ihmisiä löytyy tarttumapintaa omaanikin. Ehkä kerron näistä kokemuksista ja ajatuksistani huhtikuussa kollegoille.