Tosi terapeuttista

Maanantain jälkeen olen pohtinut sitä, millainen vaikutus kirjoittamisella oikeastaan on ihmisen elämässä. Minä olen kirjallisuusterapeutti. Ohjaan terapeuttisen kirjoittamisen kurssia, aikuisten kasvuryhmää ja kirjallisuusterapiaryhmää, näissä käytän luovan kirjoittamisen menetelmiä. Tarpeeksi sekavaa? Mikä ero on terapeuttisella ja terapialla?

Suomen kielen sanakirja kertoo, että terapeuttinen on vaikuttavuus, hoitoon liittyvä elementti, terapia itse hoito. Koulutuksessa käytän myös sellaista määritelmää, että terapeuttista voi olla esim. päiväkirjan kirjoittaminen, mutta terapiaa siitä tekee jakaminen terapeutin / hoitajan kanssa.

Sairaalan ryhmää ohjaan selkeästi terapeuttina, mutta mikä on roolini kansalaisopiston ryhmää ohjatessani? Muistoina paperille on ikäihmisten muisteluryhmä, jossa tallennetaan tekstiksi omaa elämää. Viisas kynä -ryhmä on aikuisten kasvuryhmä. Kasvuryhmä määritellään seuraavasti: Kasvuryhmä on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat lisätä itsetuntemusta ja reflektiokykyä. Moni on kasvuryhmään hakeutuessaan risteyskohdassa, elämän muutoksessa ja hakemassa uutta suuntaa. Osa ryhmäläisistä nimittää minua opeksi, osalle olen ohjaaja. Olen joutunut pohtimaan, onko roolini loppujen lopuksi kovinkaan erilainen? Pohjimmiltaan kyse taitaa molemmissa ryhmämuodoissa kuitenkin olla vuorovaikutuksesta, tilan ja ajan antamisesta ihmisten tarpeille.

Sitä tilaa ja aikaa tarvitsen itsellenikin. Tänään tajusin, etten ole taas pariin viikkoon kirjoittanut päiväkirjaani. Sen kyllä huomaa. Arjen asiat ovat alkaneet kuormittaa ja tunnistan ärtymystä asioista, joihin en voi vaikuttaa. Kirjoittamalla saan asioihin etäisyyttä ja ne loksahtelevat oikeisiin mittasuhteisiin.

Vasempaan nilkkaani taltioitu sulkakynä.

Nöyräksi vetää! Olen etuoikeutettu kuulemaan erilaisia elämäntarinoita. Vaikuttua, hämmästellä, nieleskellä kyyneleitä ja nauraa sydämen kyllyydestä ryhmäni kanssa. Siitä hyvä esimerkki oli taas maanantain Viisaiden kokoontuminen. Ensin hieman tajunnanvirtaa, jotta siirryimme kirjoittavaan tilaan ja maadotuimme ryhmään. Tekstistä kaivoimme yhden kysymyksen, johon sitten lähdimme hakemaan vastausta. Kyseessä oli dialoginen kirjoittaminen. Sisäinen viisaus nousi vastausten muodossa kustakin kirjoittajasta. Oli mahtavaa huomata, miten oma elämä näyttäytyi arvokkaana. Eräskin ryhmäläinen totesi, että on alkanut kirjoittamisen myötä nähdä elämässään myös hyviä muistoja. Ne olivat päässeet hukkumaan arjen kuonan alle ja vain negatiiviset asiat muistuttivat kiireessä olemassaolostaan. Ohjaajana olin vakuutettu siitä, että kirjoittamisella on merkitystä. Se voi voimauttaa!