Tosi taka...raivosta

Istuin Kellokosken sairaalan juhlasalissa. Olin Prinsessan jalanjäljillä, tosin koulutuksessa. Koulutuksen nimi oli "Hippocampus rusinoituu". Ha! Kuulimme aivojen toiminnasta, rakenteesta, radoista, välittäjäaineista ja niiden yhteydestä neuropsykiatrisiin oireisiin, potilaan motivointiin ja tavoitteiden asetteluun. Kuten aina, vireystila vaihteli luennoitsijoiden ja aiheiden mukaan.

Istuin takarivissä. Eteeni avautui takaraivojen pelto. Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, miten jännä juttu ihmisten tukat oikeasti onkaan. Niillä on iso merkitys sillä, miten viimeistelty ulkonäkö on. Niillä voi monin tavoin ilmaista minuuttaan niin halutessaan.

Samalla rivillä istui vanha työkaverini, joka oli terveyssyistä hankkinut perukin ja näytti hyvältä. Mieleeni muistui rakas ystäväni, joka syöpähoitojen aikana menetti hiuksensa ja hirtehisesti kyseli minulta, onko blondeilla oikeasti aina hauskempaa? Toivoi uuden kuontalonsa kasvavan vaaleana ja pitkänä. Seuraavalla rivillä, vinosti minusta oikealle, oli lyhyt harmaa karheikko, jossa oli valtaisa pyörre takaraivolla. Mahtaakohan tuollaiseen tornadoon saada edes kunnon leikkausta? Karheikon edessä istui kiiltävä kalju. Mies oli Pelle-Hermannin kopio muhevine sivu tupsukoineen. Välillä hän supisi jotain vieressä istuvalle mustatukkaiselle naiselle. Pitkät mustat luonnonvaraiset hiukset... vaan ei sittenkään. Juurikasvu paljasti oikean värin: päälaellä oli harmaa huippu, kuin nokinen lumi laskeutuneena mustalle vuorelle.

Silmäni harhailivat rivejä eteenpäin. Kurssikaveri! Sama kivasti leikattu ja raidoitettu töyhtötukka. Pitääpä käydä tauolla moikkaamassa. Ponnari. Polkka. Pinnejä. Juontajan puolihuolimattomasti sitaistu nuttura ja erikoinen viuhkaksi lakattu pyrstö.

Mieleni poistui juhlasalista. Eräällä ryhmäläiselläni on komea rasta. Mitenhän sellainen pidetään puhtaana? Toinen haluaa pitää hiuksensa millin siilillä. Oikeastaan leikkauksella ja värillä ei ole väliä, kunhan hiukset ovat puhtaat! Tajunta virtasi omiin hiuskokemuksiin.

Bad hair day?

Muistin, kuinka nuorena mielenterveyshoitajaopiskelijana oli ensimmäiselle harjoittelujaksolle menossa. Ajattelin värjätä tukkani syksyn kunniaksi, olivathan kesän vaalentamat hiukseni jo kuivat ja kauhtuneet. Polycolorin keskiruskeaa. Blondille rohkea veto. Väri päähän, 20 min hyvän kirjan kanssa ja pesulle. Järkytys oli aikamoinen, kun pyyhkeen alta peilin edessä paljastui keskiharmaa kuontalo. Itku tuli! Varasin saman tien ajan parturille vielä samaksi iltapäiväksi. Toivoton yritys! Sinne menin Kannelkotiin mummeleitten sekaan yhtenä samanvärisenä varpusena.

Toinen muistikuva sai hymyn huulille. Illalla saunan jälkeen kuivasin hiuksiani ja ajattelin vielä suoristaa hieman suurille laineille käkkäröitäni ennen nukkumaan menoa. Samalla puuhastelin muuta lavuaarin edessä ja annoin kihartimen roikkua tukassa takaraivolla. Sepä jumahti kiinni. Virrat pois. Kiharrin oli tiukassa ihan päänahan tuntumassa. En kunnolla yltänyt ja kädet väsyivät. Oli pakko huutaa mies apuun. Ensin ihmetteli, miten olen syherön saanut aikaan. Uhkasi ottaa sakset ja leikata "koko paskan pois!" Se se olisi ollut näky: kalju paikka keskellä päätä!  Suortuva suortuvalta hiuksia irti. Muutama kyynel kivusta, loput hepuliin villiintyneestä käkätyksestä.

Hyvin kulkivat yhteydet omissa aivoissa limbisestä järjestelmästä otsalohkoon ja ratoja pitkin takaisin, eri puolille päätä, ihan pinnalle asti. Ei taida olla hippocampus itsellä rusinoitunut: tein hauskoja huomioita, koin monia hauskoja hetkiä uudelleen, siis muistikin toimi.

Ps. Se töyhtötukka ei ollut tuttu. Kurssikaverini oli kasvattanut polkan. Viimeinen luennoitsija haastoi kuulijansa pois tukkamaailmasta konekivääripuheellaan. Oli sellaista tulitusta, että peilisoluni aktivoituivat ja huomasin hengästyväni. Tällaisen nopeatempoisenkin ihmisen piti 10 minuuttia totutella, että pääsi samalle taajuudelle ja alkoi ymmärtää...