Tosi mielisairasta

No niin... nyt aloitan hieman kauempaa kuin mitä otsikko antaa ymmärtää... Ja päädyn todennäköisesti hyvin kauas alusta...

Kun poikani oli pieni, noin kolmen vanha, hän kertoi, että isi on dubloinsinööri ja äiti teraputti. Tänään lapseni ovat siinä iässä, että kaikkia kiinnostaakin se, mitä he aikovat isona tehdä, mille alalle hakea jatko-opintoihin. Molemmilla on jonkin suuntaista vainua, mikä ala kiinnostaa, tyttärellä tuntuu olevan jopa runsauden pulaa. Hänen kanssaan kävimme muutama viikko sitten mielenkiintoisen keskustelun aiheesta hoitoala. Sekin nimittäin on hänen listallaan (vanhustyö tai lasten hoito, ei aio kuulemma äitinsä tavoin kiipeillä katoilla mielenterveyspotilaita pelastamassa).

Tytär kyseli, millaista minun työni toimintaterapeuttina on ja kun kerroin, seurasi tovin hiljaisuus, sen jälkeen voimakas sisäänhengitys ja sanat: "Siis sä oot töissä mielisairaalassa!" Siis otetaanpa alusta... "Ei ole sellaista kuin mielisairaala enää nykyään. On psykiatrisia sairaaloita, psykiatrian poliklinikoita, mielenterveystoimistoja (kai), kuntoutuskoteja, klubitaloja ja päiväosastoja." Yleensä en kovasti ilahdu asioitten nimikkeiden muuttamisesta, mutta tuon mielisairaalan kohdalla olen tyytyväinen, että se on poistunut virallisesta käytöstä ainakin. Kansan kielessä se tuntuu elävän hyvinkin sitkeänä.

Ja tänä aamuna otsikoissa: "Itseinho ajoi missi-Elinan mielisairaalaan." Voi hyvänen aika!!! Pitääkö lehdistö vanhakantaisuutta ja asenteita vallalla? Keskustelussa tyttären kanssa asenteellisuus ja tietämättömyys kuulsivat läpi. Hänen kohdallaan laitan asenteet nuoruuden ja kokemattomuuden (ja suutarin lapsillahan ei ole kenkiä, äidin) piikkiin. Nuoren mielikuva psyykkisistä sairauksista värittyy lehtikirjoittelujen, tv-sarjojen ja elokuvien kautta. Kouluammuskeluista ja tappotilastoista  kirjoitettaessa korostuvat mielenterveysongelmat. Elokuvissa sairaalapotilaat kuvataan kuolaavina, hytkyvinä, väkivaltaisina tai mielipuolisesti nauravina henkilöinä. Ikään kuin normaalielämää ei olisi lainkaan. Salkkareissa psykoosipotilas tunkee rakastettunsa arkkuun ja hautaa elävältä.

Palataanpa saatavissa olevaan faktaan. Nykyisin puhutaan mielisairauden sijaan mielenterveyden ongelmista ja oireista, psyykkisistä sairauksista. Onko masennus psyykkinen sairaus? Median mukaan puolet julkkiksista on kertonut kokeneensa depression. He ovat olleet peräti kolme viikkoa keikkatauolla ja palanneet entistä ehompana ja kokonaisempana ihmisenä yleisön eteen. Todellista? Todellinen depressio on jotain ihan muuta. Pahimmassa tapauksessa mielessäsi ei pyöri kuin kuoleman ajatuksia, et jaksa nousta vuoteesta, raahautua suihkuun, et muista syödä, koska ruokahalua ei ole, sinulla on unihäiriöitä etkä jaksa ylläpitää minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Soita siinä sitten iltapäivälehteen ja tarjoa haastattelua! Aivokemiat siinä on sekaisia ja viestit eivät kulje asianmukaisesti. Niitä voi korjata. Se on suurelta osin kemiaa. Se, mikä kemiat saa sekaisin, on sitten toinen juttu (pitkällinen stressi, trauma, alttius, alhaiset välittäjäainemäärät jo luonnostaan...) Nähdäänkö masennus psyykkisenä sairautena tuntuu riippuvan pitkälti katsantokannasta.

Persoonallisuushäiriöiden luokka on vivahteikas ja normaaliuden rajaa entisestään hämärtävä. Narsismi lienee muotisana tätä nykyä, listalta löytyy mm. estynyt, epäluuloinen, vaativa persoonallisuus jne. Heitän tähän niinkin härskin väitteen, että jokaisesta meistä löytyisi jokin piirre, jonka mukaan hän saisi persoonallisuushäiriödiagnoosin. Näistä ei kuitenkaan yleensä puhuta sairauksina. Erilaisia persoonallisuushäiriöitä arvioidaan olevan tutkimustiedon mukaan noin 5-15 % väestöstä.

Kun menemme varsinaisiin psyykkisiin sairauksiin, puhumme realiteettitilan häiriöistä, ajan- ja paikantajun, omien rajojen hämärtymisestä, harhoista. Ja ei, aina psykoosisairaus ei tarvitse taustalleen traumakokemusta. Se on jonkin verran perinnöllisesti altistava aivoperäinen häiriötila, joka on myös suurelta osin lääkittävissä. Skitsofreniaa sairastavalla ihmisellä ON normaalia elämää, vaikka ajatuskuviot saattavat olla normiväestöstä poikkeavat ja puhe ajoittain tajunnanvirtaa ja vaikeaa seurata. Heidän logiikkansa on aivan omanlaisensa. Aivoperäisenä sairautena vaarana on se, että uusiutuva psykoosi heikentää pysyvästi ihmisen kognitioita, eli tiedon käsittelyyn tarvittavia valmiuksia ja taitoja. Tämän haluaisin erityisesti sanoa lääkekielteisille ihmisille. Niitä neuroleptejä ei syötetä turhaan!

Toinen vaikea psyykkinen sairaus on bipolaarihäiriö eli kaksisuuntaisuus: masennus ja maniavaiheet vaihtelevat. Jaksot saattavat olla pitkiä tai lyhyellä jänteellä tapahtuvaa mielialojen poukkoilua. Masennuksestahan normaalisti ihminen haluaa kiireen vimmalla ulos, mutta sitten kun manian kokonaisvaltaisuus ja voima asettuvat taloksi, siitä luopuminen onkin vaikeampaa. Ihminen kokee tällöin olevansa voimissaan, kaikkivoipainen ja tietävänsä maailman todellisen tolan paremmin kuin kukaan muu. Hän on kekseliäs, ei kipeä eikä köyhä, harmi vaan.

Rikostilastoissa psykopaatti juhlii. Hänen on vaikeaa hallita sisäisiä impulssejaan, hänen elämänsä on tunneköyhää ja -kylmää eikä hänellä juuri katsota olevan oma- tai myötätuntoa. MUTTA koko väestöstä vain 1% täyttää psykopatian kriteerit. Skitsofrenian yleisyys on samaa luokkaa väestössä kuin psykopatian, samoin bipolaarisuuden. Työssäni tapaan päivittäin mielenterveysongelmista kärsiviä, mieleltään järkkyneitä ihmisiä. En pidä heitä mielisairaina. Jokainen kuntoutuja on ainutkertainen henkilö oman elämänhistoriansa kautta. Toisille on kasaantunut aivan liikaa vastoinkäymisiä, joillakin ei ole syytä depressioonsa, jotkut ovat selvinneet sotakokemuksista pää selkeänä. Tapaan koulu-uraansa lopettelevia asperger-diagnoosin saaneita sosiaalisesti kömpelöitä nuoria, työssäkäyviä skitsofreniaa sairastavia aikuisia, mutta myös masennuksen vuoksi eläkkeelle joutuneita alle kolmekymppisiä.

Kirjo on valtava. Eli pitkästä virrestä lyhyt loppukaneetti:
- Ilmenemisluvut ovat melko pienet (onneksi!)
- Psykiatrisessa sairaalassa huoneet ovat 1-3 hengen huoneita.
- "Pehmustettua koppia" sanotaan eriöksi ja ei, se ei ole tavallisesti pyöreä.
- Sidontakeinoja (lepositeet) käytetään vain, jos potilas on itselleen tai muille vaaraksi.
- Sairaaloissa ei ole erillistä kellaria, johon potilaat pannaan kiertämään kehää vaan hoitotoimenpiteiden keralla toiminta-, musiikki-, liikunta-, taideterapiaa, arjen taitojen opettelua, sosiaalista vuorovaikutusta sekä virkistystoimintaa mm. sairaalan kesämökillä.
- Lapsi-, nuoriso- ja aikuispotilaat ovat eri osastoilla.
- Osastolta on aika vaikeaa karata, jos olet pakkohoitolähetteellä sisäänkirjoitettu (välillä on kiusallista kulkea se kilisevä avainnippu kädessä...).
- Lääkkeet eivät ole lääkäreitten vallan käytön välineitä vaan potilaan avuksi kehitettyjä ja tutkittuja tuotteita.
- Kyllä, potilaan kohtaamiseen tulisi käyttää enemmän aikaa kuin nykyisin. Hoitohenkilökunta jalkautukoon kansliasta ja heille vähemmän ihme-sälä-hommia tietokoneella (okei, kill me now!).
- Ei, masentunut ei voi ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa harrastaa. Hän tarvitsee siihen kyetäkseen hoitoa (saadakseen aivokemiat kohdilleen) ja ymmärtävää mielenkiintojen herättelyä, toimintaa ja lujaa tukea.
- Sairaalan ikkunoista ei hypi päivittäin, viikottain, ei kuukausittain eikä edes vuosittain ihmisiä alas. - Kohta 20 vuotta kestäneen urani aikana olen käynyt kotoa hakemassa kahta vainajaa (kumpikaan ei ollut itsemurha) ja katolta yhden ihanan ihmisen turvaan.
- Psyykkisistä oireista kärsivä ihminen oikeasti KÄRSII!
- Mikäli skitsofreniaa sairastava henkilö käyttäytyy aggressiivisesti, hän todennäköisesti puolustautuu, suojautuu joltain impulssilta, joka on vääristänyt hänen ajatuksensa.
- Skitsofreniaa sairastava henkilö ei automaattisesti tule vastaan kirves kourassa ja yritä saada sinua hengiltä !

PS. Vältin tietoisesti käyttämästä ilmaisua skitsofreenikko. Ihminen on paljon muutakin kuin sairastamansa tauti. Olisi kamalaa, jos se määrittelisi hänet noin vahvasti. Lainaan Kellokosken mahtavaa ylilääkäriä: "Eihän kihomatoja saanut lastentarhanopettajakaan ole kihomatootikko!