Istuin siis suuressa juhlasalissa ja tilaisuudessa jaettiin tunnustuksia ekaluokkalaisista abeihin. Skaala oli melkoinen: hyvä koulumenestys, tietyn aineen harrastuneisuus, hyvä esimerkillinen toveruus, hymypatsaat, tupakoimattomuus, osallistuminen koulun teatteri- tai oppilaskuntatoimintaan... Ennen tilaisuutta pohdimme, että mistähän lapsi stipendinsä saa. Tulimme siihen tulokseen, ettei ainakaan matematiikasta tunnustusta tupsahda ja nauroimme herakat hörinät päälle. Stipendin saajat nimittäin eivät etukäteen saaneet tietää ansioituneisuutensa syytä. Villi arvaus oli osallistuminen koulun juhlien taltioimiseen videoimalla, toverillisuus tai luovien aineiden osaaminen. Lopullinen syy oli yhteiskunta-aineista kiinnostuneisuus!
Stipendit meinasi mielessäni syrjäyttää ajatustoiminta, johon nuorisoa katsellessani vaivuin. Suurin osa oli pukeutunut asiaa kunnioittavasti. Suurin yllätys olivat nuo nuoret miehet yhdeksänneltä luokalta abi-ikäisiin. Usealla oli puvun takki tai jopa puku! He kannattelivat itsensä hienosti, askel oli reipas ja lavalle asteltiin selkä suorana. Tyttöjen koristautuminen ei niinkään ollut yllätys: kauniita niukkoja mekkoja ja korkokenkiä (joilla näytti olevan hirveän vaikeaa kävellä lavalle johtavat portaat ylös).
Se, mihin ajatuksissani jämähdin, oli tyttöjen anteeksipyytelevä olemus. Olipa tyttö tai mekko tai kampaus kuinka kaunis tahansa, lavalle käveltiin epävarmoin askelin, polvet toisiinsa klonksuen ja hartiat lysyssä ikään kuin itseään pienemmäksi puristaen. Osalla oli katse lattiaan painettuna (osasyynä ne korkokengät) tai hiuksia vedettiin puoliksi kasvojen peitoksi. Miksi ihmeessä? Voiko tämä epävarmuus olla pelkkää teinivuosien epäröintiä itsen suhteen? Onko taustalla riittämättömyyttä ja vertailua vallalla olevien kauneusihanteiden ja maisoskuvien suhteen? Miksi pojat olivat niin paljon itsevarmemman oloisia kuin tytöt? Poikkeuksena itsevarmuudesta (ja pukeutumisesta) olivat ilmaisutaiteiden saralta palkitut tytöt sekä eka-tokaluokkalaiset.
Mietin myös itseäni tuon ikäisenä. Seitsemäs-kahdeksasluokkalaisena olin epävarma ja punasteleva huonosta ihosta kärsivä tyttö. Jotain tapahtui kuitenkin rippikesän jälkeen: yhdeksännestä luokasta eteenpäin neuloin ja ompelin itse vaatteeni mitä ihmeellisimmistä langoista ja kankaista ja purjehdin ne päällä kouluun. Ja sitä on jatkunut näihin päiviin saakka! Ajattelin, että voi kunpa elämästään tyttönä ja naisena saisikin nuorena nauttia nelikymppisen tiedolla ja itseluottamuksella (ja itserakkaudella).Kotiin tultuani pidin tyttärelleni palopuheen: "Kun kävelet kauniissa mekossasi ja korkkareissasi kevätjuhlaan, niin otat reippaasti tilan haltuun. Anteeksi ei tarvitse olemustaan pyydellä!"
Hieno kirjoitus, Satu! Upea ajatus järjestää tuollainen stipendienjakotilaisuus. Korostaa hyviä, positiivisia asioita ja oikein juhlia niitä! Näin tätinä olen ajatellut nuorista naisista ihan samaa. Yrittävätkö neidit liikaa? Ja ne korkkarit, voi kun tätiä uskottaisiin, teiltä menee vielä selkä....
VastaaPoista.... ja Leena-täti jatkaa. Mitäs jos sanottaisiin nuorelle, että SAAT olla ujo ja hiljainen, mietiskelijä. Tuo itsensä kauniisti kantaminen on asia, joka kaikille tytöille(kin) pitäisi opettaa, rakastaa, kannustaa. Ujokin voi esiintyä omalla tavallaan rauhallisen hienosti.
VastaaPoistaKiitos Leena kommentista. Oli se hieno ja juhlava tilaisuus. Olisivat voineet tosin jakaa alakoulun ja ylä- lukion juhlat kahtia niin ei olisi ihan niin pitkä ollut puheineen. Nimenomaan noin, että ole sellainen kuin olet. Se on kaikista tärkeintä. Itseään ei tule aliarvioida. Nykypäiväna korostuu ehkä liikaa sosiaalisuuden ja reippauden paine. Hiljaisemmat ja ujommat helposti kokevat olevansa jotenkin viallisia, vaikka näin ei missään nimessä ole! Mikä hirveä pulina ja melske täällä maailmassa olisikaan, jos kaikki olisivat hurjan sosiaalisia ja aktiivisia ensitöikseen? Minulla on ihana kummityttö (terkkuja vaan itäiselle Uudellemaalle), joka on itsenään aivan mainio pakkaus. Juuri hänelle haluaisin sanoa nuo sinun sanasi Leena! <3
VastaaPoistaSano ihmeessä, mutta omin sanoin ; - ). Suorassa linjassa TV2 oli juuri puhetta nuorten syrjäytymisestä. Nimimerkki "Kympin tyttö" kertoi, että se hiljainen, hyvin pärjäävä tyttö voi olla ihan yhtä syrjäytynyt kuin meluava poika. Entisenä "Kympin tyttönä" olen samaa mieltä. Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot on hyvä asia, kyllä niitä kannattaisi opettaa. Muttamutta, puhujiahan aina riittää, tarvitaan myös niitä, jotka kuulevat ja kuuntelevat. Vuorovaikutusta, sitä se on, ei pälättämistä. Ujous on muuten ihana piirre - kaikkien muiden paitsi sen ujon itsensä mielestä. Mikä on ujon vastakohta? Minun mielestäni röyhkeä. Arkakin ihminen hyökkää ärsytettynä, mutta ujo ei koskaan tahallaan loukkaa toista. Kiltteys, herkkyys ja ujous kunniaan - selkä ja niska suorana! Sanon vasta nyt ikäihmisenä ; - ) ja Leena-tätinä. Itseään ei pidä mennä väärentämään, kaikkia ei voi eikä tarvitsekaan miellyttää.
VastaaPoistaSe on muuten ollut hyvä huomata noissa yläkoulun kokeissa, että opettajat arvostavat muoren omaa pohdintaa ja mielipiteen ilmaisua. Tuossa taannoin juuri tuon 14 v neidon kanssa kävimme keskustelua aiheesta. Hän oli aivan vakuuttunut ettei osaa ilmaista itseään kirjoittamalla. Reipas tyttö kun mikä ja tukioppilas ja kaikkee. Suustansa on välkky. Totesin, että noin ku kirjotat ku puhut niin hyvä tulee. Oli ssanut opettajalta palautetta, että omaa mielipidettä reilummin esille.
VastaaPoistaTuo oli hyvä veto Leena, että ujon vastakohta on röyhkeä! Oikeasti näin taitaa olla! Ja se on kyllä vastenmielinen ominaisuus jos mikä!
Ja muuten kiva kun keskustelet =0)
Olimme siinä ihan samassa tilaisuudessa. Huomiosi ovat hyviä. Mielenkiintoista sinänsä, että oma teini-ikäisemme sai stipendin juuri noista ilmaisutaidollisista ansioista. Vaikka esiintyminen teatterin lavalla peräti kahdeksassa näytöksessä kevään mittaan ei jännittänyt mitenkään ylivoimaisesti, stipendin pokkaaminen jännitti. Teinin on vaikea ottaa vastaan julkista tunnustusta. Onneksi siihenkin tottuu:)
VastaaPoista