Tosi satu

Oriveden opiston voimauttavan tarinan paja. Toinen iltatehtävä, aiheena tunneteksti. 

Kirjoittajaohjaajan on ajoittain hyvä asettua itse ryhmäläisen rooliin. Se toimii muistutuksena sille, mitä kaikkea ryhmässä oleminen nostattaakaan pintaan. Olenko liikaa äänessä, mitä luetun tekstin kirjoittaja ajattelee, jos jakamistilanteessa sanon oman hyvinkin erilaisen näkemykseni tekstistä, osaanko asetella sanani oikein, sanoiko tuo toinen piikitelläkseen äskeisen lauseen, voinko herkistyä ja itkeä ryhmässä, ärsyttääkö joku ryhmäläinen erityisesti vai ärsytänkö minä kenties jotakin, luotanko ohjaajaan, iskeekö sisäinen kriitikkoni? Valtava kimppu kysymyksiä ja ja toinen puskallinen tunteita.

Seuraava satu syntyi kurssipäivän tunteista. Valitsin intuitiivisesti opettajan tuomasta muovieläinkasasta siilin ja papukaijan. Koin olevani iltapäivällä siili, piikit hieman pystyssä ja hiljaa kuoressani. Päätäkin särki. Piti puntaroida noita edellä esitettyjä kysymyksiä. Papukaija lennähti kädelleni, koska olen aina pitänyt niistä, jopa halunnut itselleni sellaisen sottaajan. Illalla huoneessani ne alkoivat keskustella minulle ja keskenään...

     
Makuupaikkoja ja nokkapokkaa  

 
Eläimillä oli metsässä kokous. Siili katseli punaisen vaahteranlehtikasan viereltä, kun karhu piti puhetta. Kokouksen tarkoitus oli päättää tulevan talven lepopaikoista. Tiedettiin, että paikkalaskennassa havaitut paikat riittäisivät tälle populaatiolle ja paikkoja jäisi vielä ylikin. Odotettavissa oli kuitenkin kiivasta vääntöä parhaista, läheisimmistä ja meluttomimmista paikoista.

Kukin eläin oli saanut tehtäväksi kartoittaa lähiseudun otolliset sijoittumispaikat. Siili oli tarkastanut läheisen maatalon pihapiirin ja todennut navetan takana sijaitsevan lehtikompostorin mainioksi horrostuspaikaksi. Hän oli tiedottanut asiasta puheenjohtajakarhulle. Pari kuivunutta timotein kortta piikeissään se odotti jo kovasti pääsevänsä kääriytymään lehtien sekaan.

Vaahteraan pelmahti venäläisestä sirkuksesta karannut papukaija. Se oikoi sinisenvihreitä sulkiaan, asetti nenälleen pyöreät kultareunuksiset kakkulat ja aloitti pajatuksen: ”Njut kun mjina olen tjaalla jo toista syksy, on mjaisema tjullut mjinule kovin tuttu ja rakas. Mjina ehdjotan, etta tanne jaava ljinnut sjaavat vjalita mjakuupaikat ensin, kjoska hjeilla on ollut pjäävastu pjaikkatjarkkailusta ljintuprspektiivi. Ja se on vjaativa tjuo. Ette jummarra, mjiten pjaljo energii kjulu lento.” 

Siili yritti viittilöidä puheenvuoron merkiksi, mutta papukaija jatkoi. ”Sjeuraava vjuoro on iso elain! Hjeida tjarvitsee kuitenkin mjahtua.” ”Mutta…”sai siili vinkaistuksi. ”Pjienet elukka mjahtuvat hjuvin vjaatimaton kolo”, jatkoi papukaija siilin päälle, sukaisi siivellään otsatöyhtöään ja hyppäsi oksaa alemmas.

Karhu kuunteli mietteliään näköisenä pää kallellaan, eikä näyttänyt huomanneen alkanutta hälinää. Kettu protestoi äänekkäästi ja vetosi oikeuteensa tulla kohdelluksi isona eläimenä. Hirvi nauroi möreästi vieressä ja tuuppasi kettua riviä taemmas. Sudet sanoivat lähtevänsä suosiolla pohjoiseen. Heille unet jäisivät kuitenkin vähemmälle. Jäisi paremmin tilaa muille. Mäyrällä oli ollut kolo jo katsottuna hyvän aikaa, mutta syksyn sade vesineen oli sen peittänyt alleen. Toinenkin vaihtoehto oli katsottuna, mutta siitä tuli käärmeperheen kanssa tappelu. Jänis pohti muuttavansa etelään, koska sudet lähtisivät pohjoiseen. Se arveli citykanina elon olevan hauskempaa. Saukko tuijotti papukaijaa epäuskoisena. Se ei tajunnut sanaakaan sen puheesta ja yritti saada tulkkausta sorsalta, mutta senkin murre oli vieras.
 

Hiirten ja rottien kuoro piipitti jo niin lujaa vastalauseitaan, ettei papukaijan viimeistä lausetta kuulleet muut kuin siili. ”Ja pjaksunahkaelain seka pjiikikkaille njut riitta joku tjuulen tjuoma pjahviljaatikko!”  Siili tunsi, miten sen niskavilloissa alkoi poltella. Sen mahakarvat pörhentyivät, selkänahka nousi pystyyn piikki piikiltä, silmiin kihosi suolainen vesi. Yhtäkkiä se koki olevansa yhtä vahva kuin mammutti. Se ponnisti kaikki voimansa ja pomppasi. Papukaija pudota mätkähti alaoksalta selälleen lehtikasaan. Kokoaan suurempi siili astui maassa retkottavan linnun viereen ja asetti vasemman etukäpälänsä papukaijan rinnan päälle. ”Jokos lopetat, senkin keuhkoava riikinkukko! Sinä krumeluuri! Millä oikeudella sinä tulet tänne kertomaan, miten lepopaikat jaetaan. Karhu täällä on puheenjohtaja. Ei se tarkoita, että se, kenellä on kovin ääni, kaunein puku, mittavin ikä tai suurin koko, saisin sanella toisten eläinten puolesta. Minä olen pieni eläin, eikä ikääkään ole vielä kahta vuotta. Minulla on paksu nahka ja jokunen piikki selässä. Se ei tarkoita, että minut voisi sivuuttaa. Minä vaadin tasa-arvoa tai arvontaa paikoista.” Siilin kuono tärisi, kun se siirsi katseensa karhuun. Koko metsä oli hiljentynyt ja tuijotti osittain päällekkäin olevaa kaksikkoa. ”Sjaisinko mjina…” papukaija yritti vielä. ”ET SAA. Suu kiinni senkin koppava härpäke! Nyt puhuu karhu!”
 

Karhu kakisteli kurkkuaan ja oli pitkän tovin hiljaa. Puheenjohtajan ominaisuudessa karhu laati metsään sallivuuden, yhteisöllisyyden ja tasa-arvon säännöt. Sitten se ehdotti, että jokainen, joka on jonkun tietyn makuupaikan alueen paikkatarkastuksessa löytänyt, menisi nyt sen paikan luo. Mikäli paikkaan olisi tunkua, etsisivät samaan paikkaan pyrkivät toiselle – yhdessä - läheltä vastaavanlaisen leposijan. Ehdotus todettiin hyväksi ja eläimet hajaantuivat kukin suunnilleen ja metsä täyttyi taas pulinasta. Nyt siinä oli tyytyväinen sävy. Päitä nyökittiin ja olille taputeltiin.

Siili ja papukaija tuijottivat toisiaan. Siili nosti hitaasti käpälänsä papukaijan päältä ja pyyhkäisi ohi mennen kosteuden kuonoltaan. Papukaija oikoi höyheniään ja näytti loukkaantuneelta. Siilin selän piikkimatto laskeutui puoliväliin, ikään kuin se ei vielä olisi ollut varma, että tilanne oli ohi. Papukaija mulkoili sitä ja mumisi, ettei ymmärrä mistä toinen niin suuttui, että noin piti mennä hermostumaan, hänhän vain oli tehnyt ehdotuksen, ei mitään pahaa ollut tarkoittanut… ”Oliko tuo anteeksipyyntö?” kysyi siili jo huomattavasti pienemmällä äänellä. Se alkoi palautua kokoisekseen. ”Njaa…” ”Mitä?” se joutui kysymään uudelleen. ”Njaa… mjina olen pjahoilla jos sina suuttu”, totesi papukaija ja lehahti lentoon. ”Hjuvaksuttu!” huusi siili sen perään ja taapersi navetan taakse.