Tosi kiipeilijä

Olen hyvin onnellinen! Viikko sitten alkoi kevätkauden bailatinotunnit. Voin liikkua ilman kipua! Lokakuun lopussa oikeaan polveeni tuli jomottava, kirvelevä kipu. Jalka tuntui siltä, että joka kolmannella askeleella lähtee tuki alta. Se oli turpea eikä sen aktiivinen ojentaminen onnistunut. Aktiiviliikkujalle kauhun paikka.

Näin jo silmissäni kauhukuvia siitä, että kinttu joudutaan avaamaan uudelleen. Se oli v. -07 laskettelurinteessä Levillä tekemäni kuperkeikan jäljiltä kursittu kasaan: kierukka, eturistiside ja polvilumpion jänne olivat tuusan nuuskana. Muutama pienempi ruptuura, mutta ne eivät tarvinneet toimenpiteitä. Varasin netin kautta ortopedilleni ajan. Ajaessani Dextraan muistelin leikkauspäivää. Minua ei oltu aiemmin operoitu. Olin pelon jäykistämä, kädet hikoilivat. Kammoksun kipua, inhoan piikkejä ja veren näkeminen saa minut tajuttomuuden rajamaille. Viimeisin muistikuvani leikkaussalista olivat "tainnuttajan" lempeät kasvot, lohduttavat sanat ja rauhoittava kosketus. Seuraava muistikuvani oli heräämöstä, kun hoitaja taputteli poskilleni ja käski hengittämään! Miten ihminen voi unohtaa hengittää? Kipulääketokkurassa hortoilin valveen ja unen tullipuomilla. Sitten ihana leikannut ortopedi Mikko tuli innosta puhkuen kertomaan, että leikkaus oli sujunut hyvin, kaikki tarvittava oli saatu tehtyä ja tässä olisi muutama polaroid-kuva... ensin siitä räjähtäneestä kierukasta ja tässä se sitten on nidottu... Kaarimaljalle oli käyttöä. Ortopedi totesi, että hänpä taitaa tulla sitten hieman myöhemmin. Näimme seuraavana aamuna.

Nyt istuin Mikon vastaanotolla ja kelasimme kulunutta reilua neljää vuotta. Kaikki muut harrastukset oli otettu takaisin käyttöön, paitsi rullaluistelu. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen olin Sallassa mutkamäessä. Sitten kerroin oudosta kivusta ja kamalista epäilyistäni. Mikko tutki, väänsi ja paineli, väänsi lisää ja ihmetteli. Oli kuulemma outo polvi. Outo turvotus. Ligamentit kohdillaan ja ei minkäänlaista väljyyttä. Kysyi, olenko ollut polvillani paljonkin. No en! Olenko tehnyt jotain omituista, normaalista poikkeavaa viimeaikoina? Sitä piti jo hieman miettiä. Myönsin kyykkineeni melkoisesti viimeisen kuukauden aikana. Niin ja kiivenneeni puuhun ja tippuneeni alas tullessa yhdestä ja sitten taas kiivennyt toiseen, ja portinkin päälle olen kiivennyt... Kerroin olevani sellaisella kurssilla. Ortopedi katseli minua "sillai oudosti"... Että minkälaisella kurssilla? Voimauttavan valokuvan kurssilla! Kielsi enää kiipeilemästä (tylsä!). Polvessa oli tämän tutkimuksen perusteella rasitusvamma, bursiitti, limapussin tulehdus.

Tiistain ja keskiviikon vietin jälleen kyseisellä kurssilla. Tällä kertaa ei kiipeilty. Vietin nuo kaksi päivää tunnemyrskyssä. Katsoimme läpi kurssilaisten perhevalokuva-projektit ja omat eri puolet-töitä. Tunsin syvää liikutusta, hysteeristä tarvetta nauraa, ihailua ja yhteyttä kurssitovereihini. Se oli syli.

Tai ehkä se olikin lapsuuden kotipihan vaahteramaja. Siinä jättimäisessä bonsaissa, jonka isä aina pallon muotoiseksi leikkasi. Sen vaahteran kuhmuraista runkoa pitkin oli helppo kiivetä kolmen oksan haarakohtaan. Taivasta ei lehtien läpi näkynyt. Istuin mielessäni siellä ja kuuntelin suurille lehdille ropisevaa sadetta, itkua sisälläni.