Istun olohuoneessa kotisohvalla. Sylissäni on oma miniläppäri ja reiden kupeessa makaa oma Kurko. Olen huomannut siirtyväni pikku hiljaa vasemmalle. Hilaan tyynyjä perässäni. Asennostakaan ei niin väliä, kunhan aurinko paistaa likaisesta pation oven ikkunasta suoraan kasvoihin.
Sääolosuhteilla on minuun valtava vaikutus. Sitä ei uskoisikaan. Olen todennut, että kuitenkin kaiken tämän sivistyneisyyden sisällä, kerrosten alla, meissä jokaisessa asuu elukka! Olen pyrkinyt saamaan omaan elukkaani yhteyttä ja se alkaa onnistua. Mitä paremmin hyväksyn elukkuuteni, sitä syvemmin tunnen.
Ihminen on eriytynyt. Pää ja keho ovat kaksi erillistä yksikköä, jotka nykypäivänä kommunikoivat toistensa kanssa aika kehnosti. Ulos mentäessä vielä hahmotamme sen, että kylmällä on pantava enemmän vaatetta päälle. Pienet kengät välittävät aivoille viestiä, että pitää hankkia suuremmat. Siltikin, mitä sitä ei nainen kauneutensa ja pituutensa eteen tekisi... Kärsii vaivat ja näyttää hyvältä pienissä kengissä! Nainen ehkä tavoittaa animaalisuutensa raskaana ollessaan, kun kroppa välittää aivoille erilaisia kummallisiksi leimattuja viestejä: "Jäätelöä! Juustoa! Litra maitoa suoraan purkista! Lakritsia! Hapanta omenaa!" Olisiko se jotain sellaista, mitä keho juuri silloin tarvitsee? Mutta miten me elämme kokonaisina muun ajan? Entä miehet, jotka eivät ainakaan vielä voi saavuttaa raskautettua olotilaa?
Ravinto onkin yksi asia, jossa voi havaita kehon ja mielen eriytymisen. Meitä ruokitaan mielikuvilla, tarpeilla ja himoilla, minkä seurauksena emme enää tavoita sitä, mitä oikeasti tarvitsemme juuri nyt, juuri minä, tässä. Muutama viikko sitten keskustelin ihmisen kanssa, joka kertoi kuuntelevansa kehoaan ja tekevänsä ruokaostopäätökset sen mukaan. Hienoa! Kun on flunssa tulossa, keho huutaa appelsiineja. Maksa, pinaatti ja paprika taltuttavat raudan tarpeet. Juustotarjotinta ja viiliä kalkin puutteisiin. Olisiko se niin helppoa?
Talvella Lapissa ollessani huomaan sen rauhoittavan vaikutuksen. Hämärässä ei tarvitse huhtoa, otetaan rauhaksiin. Vaan auta armias kun valoisa aika koittaa niin johan on eri vauhti ja villit jutut. Meillä täällä pohjolassa vaan on tämä kaamosaika. Normaalisti me paahdamme samalla vauhdilla kuin kesäyön valossa. Tästä näkökulmasta katsottuna suuret uupumusluvut eivät hämmästytä. Osaisimmepa himmata hämärällä. Entisajan torpissa osattiin, oli pakkokin. Hiukka niinkuin olosuhteitten sanelema juttu. Siellä kun ei ollut muuta valoa kuin päre, niin ei paljoa riehuttu.
Olen saanut jo vuosia sitten työyhteisömme psykiatrilta hyvän neuvon: "Kun mieli on väsynyt, rasita kehoa. Kun keho on väsynyt, rasita mieltä!" Se on ollut vuosien varrella tärkeä muistisääntö kohti tasapainoa. Aletaanko kokonaisiksi?
Kohta ei enää sohva riitä. Aurinko painuu seinän taa. Jalkaudun ulos. Otan kameran mukaan. Ja koiran. Koiralle taluttajaksi mieheni, muuten siitä kuvaamisesta ja taluttamisesta ei oikein tule mitään rakentavaa...
"Kun mieli on väsynyt, rasita kehoa. Kun keho on väsynyt, rasita mieltä." Hienosti sanottu ja uskon, että se myös toimii.Kiitos!
VastaaPoista