Tänään puhuttavat vaalit. Suomi on saamassa uuden keulakuvansa, presidentin. Ehkei -toivottavasti- vaali tänään vielä ratkea, mutta itselläni on hyvä mieli. Koen olevani tekemässä suomalaista poliittista historiaa.
Päivän mittaan olen miettinyt sitäkin, miten onnellisia saamme täällä pohjolassa olla. Meillä on näissä vaaleissa niin monenlaisia ja monen arvoisia ehdokkaita. Kukaan ei ole ennalta määräämässä, ketä joudut äänestämään. On edelleen maita, joissa olet henkesi uhalla eri mieltä. Vaikka meillä on oikeus pitää vaalisalaisuutemme, me jaamme kantojamme esimerkiksi Facebookissa hyvinkin avoimesti. Tahdon ajatella, että tämänkaltainen avoimuus tekee maailmasta paremman paikan olla ja elää, herättää keskustelua.
Olen ajatellut paljon myös omien vanhempieni ikäisiä ihmisiä ja heitä minun ikäisenäni. Näen sen jotakuinkin niin, että silloin olivat luokkajaot vielä enemmän vallalla. Jos synnyit työläisen perheeseen, olit työväestön arvoissa hamaan tappiin. Herrasväki oli kapitalismin sanalla. Lapsuuden kotikaupungissani tämä näkyi mm. siinä, että Enso Gutzeitin johtajat asuivat eri alueella kuin työläiset. Oli Insinööriniemi ja Koivuniemi. E-osuuskuntalaiset olivat tiukasti eri porukkaa kuin S:läiset. Ei käyty ristiin kaupoissa. Oli vain yksi etukortti.
Kai niitä luokkaeroja nykypäivänäkin on. Jotenkaan sellaiset asetelmat eivät ole koskaan istuneet minun päähäni. On kamalaa, jos jo syntymästä isketään tuoreeseen ihmisen taimeen tietty leima. Sen voi tehdä vanhemmat tai isovanhemmat tai perhettä ulkopuolelta katsovat ihmiset, olettaen. Pahimmillaan se estää omien luontaisten ominaisuuksien hyödyntämisen, vääristää minäkuvaa, estää näkemästä vaihtoehtoja.
Itse olen työläiskodista, jossa oli / on vahvat sosiaalidemokraattiset arvot. Uskon, että osa niistä on minussa edelleen, osa arvoistani pohjautuu yhteisöllisyyteen ja toinen toisistamme huolta pitämiseen. En kuitenkaan niellyt aatteita sellaisenaan vaan halusin punnita ja pureskella niitä. Haaveilin boheemista taiteilijaelämästä. Siihen ei kannustettu, mutta harrastella sain. Paine seurata ukin ja isän jalanjäljillä oli kuitenkin läsnä joka päivä. Individualisti minussa inisi kuitenkin lujassa.
Vanhempani ovat tiettävästi aina äänestäneet saman puolueen henkilöitä, usein myös samaa ehdokasta. Suurin riita isäni kanssa käynnistyi keskustelusta vuoden 2000 presidentinvaaliehdokkaista. Jo se, että ilmoitin äänestäväni naista, oli liian rankka kannanotto. Se, että voisin jopa äänestää Vihreitten Heidi Hautalaa, oli liikaa, RKP:n Rehnistä puhumattakaan. Minulle puolue oli aivan samantekevä, vain meriitit ja arvomaailma vaikuttivat.
Minä olen kovasti kirjoitellut suvaitsevaisuudesta ja avarakatseisuudesta, tasa-arvosta ja ihmisyydestä. Lukijoille ja ystävilleni on varmasti tullut minun valintani selväksi. Kotona olemme keskustelleet mieheni kanssa ehdokkaista, yläkoululaisella tyttärellä oli ollut varjovaalit koululla, samoin lukiolaisellamme. Hekin jakoivat omat kantansa meidän vanhempien kanssa. Keskustelut kävimme pilke silmäkulmassa ja osin hurtilla huumorillakin. Oli aivan mahtavaa huomata, että molemmat nuoremme osasivat perustella valintojaan omien näkemystensä kautta. Olisi ollut väärin arvostella heidän valintojaan. Tuolloin olisimme arvostelleet myös heidän arvostelukykyjään ja arvojen muodostumista.
Kävelimme mieheni kanssa tänään sadan metrin päästä koululta äänestämästä käsi kädessä kotiin. Olimme käyneet viereisissä kopeissa piirtämässä lappuihin kaksi eri numeroa. Kysyin: "Miten sinä tämän kestät?" Vastaus oli, "En mitenkään!" Hymyilimme molemmat. "Ei ainakaan kannata kenellekään myöntää, että äänestin noin!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti