Uusimmassa Hyvä Terveys -lehdessä oli monia hyviä artikkeleja ja yksi todella hieno kolumni. Petri Tamminen kirjoitti kauniista sanoista ja siitä, miten toinen toiselle puhutaan. Se osui niin syvälle ja tilanteeseen, jossa kauniita sanoja tarvitaan.
Suomessa on ikiajat ajateltu, että kehuminen tekee ylpeäksi. Halooo!!!! Tervettä itsetuntoa se kasvattaa jos aiheesta kehuu tai kommentoi toisella olevan vaikka suloisen hymyn tai hyvä maku kenkien suhteen. Meillä on kauan korostunut suorituskeskeinen toimintaote. Tulet näkyväksi vain ja ainoastaan tekemällä, suorittamalla. Ajattelen, että olisi syytä palata ihmisyyteen, siihen, millainen kukin sisimmässään on. Miten tulla näkyväksi sillä tavalla? Niin, että saa olla oma itsensä ja saa kunnioittavaa kohtelua osakseen. Kaunis puhuttelu kertoo toisen arvostamisesta. Se kertoo myös siitä, että haluaa nähdä toisen arvokkaana, haluaa kenties, että toinen myös tuntee itsensä arvokkaaksi. Kauniit sanat eivät kulu vaan kasvavat käytettyinä. Lämmin side ihmisten välillä vahvistuu.
Miksi niin helposti läheinen ihminen valitsee tiuskimisen, murahtelun ja sanattomuuden? Idiootin ihanan sijaan, "kun et tuotakaan osaa" sen sijaan että toinen olisi itsenään riittävä? Eivätkä ainoastaan läheiset toimi toisiaan kohtaan noin. Myös ventovieraat kadun tallaajat kuvittelevat voivansa suoltaa suustaan mitä sattuu satunnaiselle ohikulkijalle.
Verenpainetta nostaa se, että niin usein kommentoidaan ihmisen ulkoisia avuja ennemmin kuin sitä, mitä hän sisimmässään on. Eräs tuttu ihminen latelee omia mielipiteitään toisten ulkomuodosta niin, että varmistaa näiden kuulevan. Esim. kaupassa nähdessään huomattavan ylipainoisen henkilön hän päivittelee, miten jotkut ei osaa säädellä syömistään. Sain melkoisen siepin kuultuani, että kahvipöytäkeskustelussa oltiin pohdittu minun "jojolaihdutteluani". Olisin toivonut, että huomio olisi ollut vaikka siinä, miten hyvin olen saanut lapseni kasvatettua tai miten innoissani olen aina uusista asioista, miten on mukavaa kun jaksan olla mukana vapaaehtoistyössä tms. Läheisen S-marketin tuulikaapissa muutama kesä sitten kaksi nuorta miestä tuli minua vastaan ja toinen huikkasi katse tiukasti rinnoissani, että "On sulla hyvät bosat!" Noh, periaatteesa kehu se vissiin oli, muttei ihan hirveästi siinä tilanteessa mieltä ylentänyt, varsinkin kun puoli pihaa kääntyi katsomaan, minun rintavarustustani. Huikkasin kuitenkin kuuluvalla äänellä nuorelle herralle, että KIITOS ja jatkoin kävellen autolle ostoskassit molemmissa käsissä. Samaisen kaupan pankkiautomaatilla hieman päihtynyt vanhempi herrasmies odotti takanani vuoroaan. Kääntyessäni hän otti käsivarresta kiinni, katsoi suoraan silmiin ja sanoi: "Sinä olet kaunis ihminen!" Se läikähti sydämessä saakka.
Iän ja elämän myllerrysten myötä on tullut luontevammaksi sanoa ystävälle, että hän on minulle tärkeä, rakas, armas. Tuleeko sitä sanottua sille rakkaimmalle? Mitä kerrostumia siihen kahden ihmisen väliin ajan myötä tulee, että ne sanat katoavat käytöstä? "Ärsyttävä" on määre, jota käytetään. "Aina tuommonen..." Hirveintä mitä tv:n ruudusta tulee on "Rakas, sinusta on tullut pullukka!" Voi hyvää päivää! Jos mieheni olisi ilmoittanut minut ko. ohjelmaan, olisi ollut tiukka paikka varjella itseään väkivallan teoilta!
Ismo Alanko laulaa, että "Rakkaus on ruma sana". Ei sitä suomen kielen kauneimmaksikaan voi väittää, vaikka merkitys on mitä sydämellisin. "Kaipaus soi kauniimpana", soi soi haikean kauniisti. Minulle nämä sanat määräytyvät niin, että kaipaus näyttää suuntaa ja rakkaus sen, mihin haluaa juurtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti