Ensimmäistä kertaa urheilutalolla
Isä vei minut sinne väkisin. Kotona tirautin muutaman kyyneleen ja vikisin hiljaa vastaan, mutta jo siinä vaiheessa tiesin, että mentävä on. Yökötti. Jännittäessä alkoi aina etoa. Tunsin tutun karvaan maun kurkunpäässä. Nieleskelin sitä suolaisena virtana kyynelten kanssa kohti vatsaa. Jännittäessä herkistyi aina myös hajuaisti. Auton pakokaasun haju tunkeutui vanhaan Amazon-volvoon edellä ajavasta autosta. Isä oli Volvo-mies. Volvo oli valkoinen ja siinä oli punaiset nahkaistuimet ja ratti. Istuin auton takapenkillä ilman turvavöitä. Kädet retkottivat hervottomina sylissä ja kieli oli kuivunut kitalakeen kiinni.
Urheilutalolle oli piinallinen 11 kilometrin matka. Katselin, miten ensin kylätie vaihtui kutostieksi, miten alitimme rautatiesillan, ylitimme Vuoksen ja kaarsimme ramppia alas kaupungitalon kulmalle. Pihan istutukset olivat jo lakastuneet ja lipputangoissa liehuvista kaupungin viireistä oli aurinko haalistanut keltaiset salamat. Viimeisen kilometrin aikana itku pyrki uudelleen silmiin ja kurkkuun.
Portaat alakertaan. Juoksuradan puolelle mentiin samoja portaita kuin uimahalliin. Uimahallin puolelle käännyttiin vasemmalle. Teki mieli juosta tilaussaunojen ovesta sisään ja jäädä suuresta pyöreästä ikkunasta katselemaan uimareita, heidän vatsojaan ja sätkiviä jalkojaan. Isän käsi oli määrätietoisesti hartioilla ja ohjasi oikealle. Vastaan tulvahti kuminen, hikinen haju. Juoksumatto oli punainen ja täynnä piikkareitten piikkien reikiä. Reunassa oli hiekkalaatikko, tilan takalaidalla paksu patja.
"Moi. Mie oon Jaana, kuka sie oot?", kysyi minua suurempi polkkatukkainen tyttö. En saanut sanaa suustani. Tunsin punastuvani. Poskia kuumotti ja oli pakko painaa kasvot alas. Isä esitteli minut ja työnsi jämäkästi kohti muita lapsia. Sanoin, etten halua. "Haluaisin ensin vaan katsella..." Isä sanoi valmentajalle, että kyllä se kohta tulee, on vähän arka näin ensimetreillä.
Istuin hiekkalaatikon takana olevilla kovilla puupenkeillä koko ensimmäiset yleisurheiluharjoitukseni. Isä oli ostanut minulle siniset Adidaksen verkkarit ja uudet lenkkikengät. Ne tuntuivat vielä jäykiltä jaloissa.Pyörittelin varpaita kengissä ikään kuin tehden niille lisää liikkumatilaa. Verkkaritakin hiha maistui kaupalle. Se oli uusi ja karhea. Lapset vilisivät silmissä juostessaan 60 metrin rataa päästä päähän. Nopeimman kohdalla kevyt tuulen vire leyhähti kasvoilleni. Välillä pöllähti hiekka, kun joku harjoitteli pituushyppytekniikkaa vauhditta. Joku nauroi. Laskin pituushyppypaikan yläpuolella olevan loisteputkilampun säleitä. Huomasin, miten äidin kotona laittama poninhäntä kiristi korvan edestä, siitä kohtaa, josta eniten sattuu, jos tukistetaan. Kohta nämä treenit olisivat ohitse. Kohta pääsisi kotiin.
Teksti on Aamupalakynä-kirjoittajakurssin kotitehtävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti