"Rajan takana
Isä täytti 70. Eestin serkku tuli kylään. Toi tuliaisiksi virolaista juustoa, sitä samaa, jota äiti ja isä raahaavat reissuiltaan. Minua iljetti juuston merimatka. En voinut syödä vanhempienkaan tuomaa juustoa. Olin varma, että se ehti pilaantua vuorokaudessa matkallaan Tallinnasta Imatralle. Vanhemmat toivat myös kestomakkaraa. Se oli turvallisempi vaihtoehto leivän päälle.
Kyselin, millaista Tallinnassa oli nykypäivänä. Kuulemma eurooppalaista ja edelleen naiset olivat naisia. Hinnat olivat kohonneet pilviin ja talouslama vienyt säästöt. Ensimmäisen kerran serkun luona käydessäni itkin torin laidalla nähdessäni ne pahvilaatikoissa nököttävät kissanpennut. Olisin halunnut adoptoida ne kaikki kissat. Ja mummot, jotka kissoja kauppasivat. Kaikki oli halpaa, pilkkahintaista. Vanhemmat kävivät serkun luona puolen vuoden välein ja toivat meille halpatuotteita: ikävän nihkeitä huppareita, joita ei voinut pitää ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Alkoivat haista hielle. Ja lenkkareita, joissa luki Abidas. Se oli hervottoman hauskaa.
Viimeiksi kävin Tallinnassa vuonna -98. Silloin vielä Mustamäellä oli se aito ja oikea itämaisen tunnelman omaava tori. Itku eläinmyyjien kohdalla tuli taas. Nyt syynä oli hormonihässäkkä. Kuopukseni oli puolivuotias ja kotona mummin kanssa. Minun rintani olivat räjähtää. Juoksin sotkuiseen vessaan, pyyhin valuneet meikkini ja tyhjensin rintani pyttyyn. Itku tuli siitäkin. Enää en tiennyt, kumpi oli suurempi suru: kissanpennut ilman kotia vai pyttyyn pumpattu hukkaan menevä äidinmaito.
Serkku pyysi kylään. Lupasin lentää. Sinä aamuna en tiennyt, että 10 km ennen Tallinnan rantaviivaa kopteriin tulisi tekninen vika."
Tehtävä valmis. Yllätin itsenikin. Nyt kävi nimittäin niin, etten yhtään tiennyt, mitä tuleman piti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti