Rakensimmes talon kaupungin kylkeen ja asuinalueella oli paljon pikkulapsiperheitä. Vajaan 100 metrin päässä sijaitsee alakoulu ja 200 metrin päässä päiväkoti. Kadulla on kolmenkympin rajoitus. Kun lapset olivat päiväkoti-ikäisiä ja ekaluokkalaisia pidimme kyläläisten kanssa tarkasti huolen siitä, että nopeusrajoitusta noudatettiin. Naapurin isäntä teki paksusta pahvista 30-lätkän ja heilutteli sitä portin pielessä hurjasteleville autoilijoille. Mieheni kimpaantui sladissa kurvista porhaltaneelle nuorelle miehelle, pysäytti hänet keskellä tietä seisten pihakivi kourassa kohollaan päänsä päällä. Siinä ei suomenkielen kirosanoja säästelty, mutta viesti meni perille.
Nyt kylällä eletään aikuistuvien esikoisten ja teinikuopusten aikaa. Huoh! Olisiko jollain jossain jonkinlaista reseptiä sille, miten paljon ripotella hellyyttä murkkujen päälle, millaiseen aitaukseen istuttaa ja kuinka runsaasti kuorruttaa luottamuksella?
Luen Jennifer Weinerin kirjaa Tietyt tytöt. Siinä 13-vuotias tytär ja neljääkymppiä lähestyvä äiti vuoropuhelevat. Kovin on tutun oloista kerrontaa... Äiti pyrkii helpottamaan tyttärensä elämää, tasoittamaan vaaroja, olemaan tuki, läsnä. Tytär yrittää rimpuilla otteesta, muttei tiedä, miten sen kauniisti tekisi. Silmien pyörityksiltä ja murahteluilta ei vältytä.Se on käynyt selväksi, ettei lapsiensa kanssa voi eikä tule olla kaveri. Vanhemman tehtävä on olla äiti tai isä. Tuohon tehtävään kuuluu se ikävän ihmisenkin rooli: rajoittaja, kieltäjä. Välttämätöntä, niin raastavaa ja teinistä epäreilua. "Koko maailman vanhemmista juuri nämä idiootit on pantu minun riesakseni!"
Olen äitinä aina ollut kova kyselemään ja vastailemaan, kertomaan todenmukaisesti lapsilleni sen, mitä he haluavat tietää. Meillä ei siis kamalasti ujostella suukotella, puhua kuukautisista tai kuumista aalloista, alkoholin vaikutuksista, vierasperäisistä sivistyssanoista (kuten "Äiti, mitä tarkoittaa ejakulaatio?"). Perustan teinienkin kanssa elämän toden puhumiseen ja yhteisiin sopimuksiin. Minusta on tärkeää, että nuori saa vaikuttaa kodin ruokalistaan, sanoa mielipiteensä siitä, mikä hänen mielestään olisi arki-iltana sopiva kotiintuloaika.
Kotiintuloajat ovat melko hyvin tähän asti toteutuneet. Olemme sopineet niitä mm. yhdessä kuopuksen kaverien äitien kanssa. Vältämme näin sen riitelyn, että muut saavat olla pidempään kuin minä. Muutenkin inforinki on mitä mainioin ja teinit ovat siitä myös tietoisia.
Perjantaina vanhempi lapsi lähti skeittihallille Jopollaan. Kahdeksan maissa tuli tekstiviesti, että menisi kaverille yöksi, saunoisivat ja pelaisivat. Ehdotin kotiin tuloa, kysyin ketä on paikalla ja keskustelun jälkeen poika sai luvan jäädä. Tuli lauantaina klo 10 kotiin ja kertoi suu vaahdossa miten kivaa oli ollut, pelaili hetken tietokoneella ja otti parin tunnin päiväunet. Kesällä oli skeittikeikkoja pitkin Suomea ja neljän päivän Ruotsin turnee poikain kanssa. Olin siis joutunut aivan uudenlaisen tilanteen eteen: lapseni tekee lähtöä maailmalla ja minun tulee irrottaa! Kysymys kuuluukin, miten paljon pelataan luottamuksella, kumpaankin suuntaan?Merkittäviä yhdessä elämisen kulmakiviä ovat välittämisen tunne ja tieto siitä, että vanhemmalleen voi puhua, oli pulma mikä tahansa. Ei kasvavia lapsiaan pysty 24/7 vahtimaan, eikä tarvitsekaan. On ihanaa saada myös omaa tilaa. Miehen kanssa olemme saaneet taas yhteistä aikaa huristella Vespalla, käydä sunnuntaibrunssilla, varata teatterilippuja. Silti suhtaudun kielteisesti teinien jättämiseen viikonlopuksi yksin. Joku kontrolli täytyy olla. Hyvän ystäväverkoston ja isovanhempien turvin reissutkin ovat onnistuneet (nimim. joulumarkkinamatkaa Budabestiin suunnitteleva keski-ikäistyvä muamo).
Niin että aika aikaansa kutakin. Tänään päätin suustani (myös itselleni yllätyksenä), että sitten kun toinen kotoa muuttaa, niin huone voitaisi sisustaa kirjastoksi. Lause jatkui niin, että "löysin nimittäin rautakaupan mainoslehdestä ihanan kirjatapetin..."
PS. Kontrolloitu treeniteksti, kun en kestänyt enää neljättä perättäistä päivää keskeneräisyyttä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti