Tosi pysähtymisiä

Luin juuri Oma huone-blogin viimeisimmän postauksen. Siinä käsiteltiin jouten oloa, viipyilyä, aikatauluttomuutta. Aihe osui minuun kuin Tellin nuoli omenaan. Olen löysäillyt eilisillan ja tämän aamun ja nauttinut suunnattomasti kellottomuudesta. Takana onkin pari hektistä viikkoa ja kymmenittäin erilaisia töitä sairaalalla, päiväosastolla, opistolla ja Sibeliusakatemiassa.

Itselle jouten olo on ollut vaikeaa. Jouduin vuonna -99 opettelemaan sen. Tiedän vuoden ja vuodenajan oikein tarkkaan: uuvahdin tuona syksynä. Muistan ne levottomuuden hetket kotisohvalla, kun pää sanoi, että makaat nyt tässä puoli tuntia ja keho huusi: "Päästä minut menemään!" Minut valtasi motorinen levottomuus. Vieressä lattialla makasi pino Hyvä terveys- ja Voi hyvin-lehtiä. Ironista!

Nyt jo osaan olla. Nautin vauhdista ja haasteista, ne puhaltavat minuun virtaa. Toki virtaus tapahtuu toiseenkin suuntaan ja elpyäkseen tarvitsee aikaa, lepoa keholle ja tilaa pään sisälle.

Pohdin Päivin postausta lukiessani, että miten usein törmäänkään ihmisiin, jotka eivät osaa pysähtyä kokemaan, havaitsemaan miltä itsessä tuntuu. Olen löytänyt omiksi menetelmikseni metsässä samoilun koiran kanssa, hoputtomat kahvilassa istumiset höyryävän vaniljalatten kanssa, lukemisen ja hyvän elokuvan katsomisen. Lauantaiaamun kiireetön hetki peiton alla, kun on juuri herännyt ja kylkeä lämmittää russelipoika: kunhan jaksan, tassuttelen keittiöön keittämään kahvit.

Silloinkin kun on menossa, voi asioita katsoa eri tavalla, pysähtyä havaitsemaan. Tuollaisissa hetkissä olen kulkiessani kameran kanssa. Etsimen läpi maailma rajautuu pienemmäksi ja se auttaa fokusoitumaan yksinkertaisiin asioihin, maailmaan pienempinä paloina. Saman asian ajaa myös kassin pohjalla lojuva muistikirja ja kynä. Jo pelkkä tieto siitä, että siellä ne ovat ja voin kirjoittaa ylös itseäni puhuttelevat asiat, auttaa näkemään maailman pieniä arjen asioita, joilla on merkitystä. Kokeile vaikka!