Määräytyykö minuuteni sen mukaan miten minut on kasvatettu itseni kokemaan, millaista palautetta saan kanssaihmisiltä vai enemmän sen pohjalta, millainen koen olevani, missä olen hyvä, millaisia piirteitä itsessäni inhoan? Luultavasti kaikilla noilla kanavilla on osuutensa asiaan. Elinkaaren vaiheella on myös asiaan sanottavansa.
Pikkulapsi kuvittelee osaavansa kaikkea: "Minä itte!" Vaan maailmapa näyttää hampaansa ja jysäyttää kerta toisensa jälkeen pepulleen, tiputtaa pöydältä, tuottaa katkeria pettymyksiä. "En pystykään ihan kaikkeen!" Kolmevuotias tavoittelee saksia. Äiti kiirehtii väliin ja sanoo toruvalla äänellä: "Voi sentään, et sinä näitä vielä voi ottaa, satutat pian itsesi!" Parku tulee ja suurempi tahto saada ne sakset käsiinsä ja katsoa, mihin niillä pystyy. Entä jos tuo äiti vetäisi ensin muutaman kerran henkeä, menisi lapsensa viereen ja tutustuisi saksiin yhdessä hänen kanssaan? "Katsotaanpa, millaiset ne ovat. Aukeaa ja menee kiinni. Täällä on terä, kokeile varovasti. Terän kanssa kannattaa olla varovainen. Sormea ei voi laittaa väliin, mutta tämän paperin voi." Aikaa meni ehkä minuutin kauemmin, mutta tenavan käsitys asiasta saattaa olla hyvin erilainen.
Nuorena vanhemmat ovat mälsintä, mitä kuvitella saattaa. Vanhoja fossiileja, joilla ei ole mitään käsitystä nykyelämästä. Teinin tehtävä on provosoida, vanhemman olla provosoitumatta! Käydään uudenlainen paini minuuksien kesken. Mitä jos teinin vanhempi horjuu jatkuvasti kasvatustyössään laidasta laitaan: välillä tiukka kuin hiihtokenkä, välillä lepsu kuin lehmän henkäys? Millaisen kuvan se antaa vanhemman minäkuvasta? Millaiseksi se muokkaa nuorta? Natsismi ei ole nuoren kanssa se paras mahdollinen tapa edetä, mutta rajat pitää olla.
Saatat kuulla vanhemmilta tai isovanhemmilta, miten et malta asettua aloillesi tai saa mitään asiaa loppuun, ettei sinulla ole matikkapäätä tai ettei sinusta ainakaan ruumiilliseen työhön ole. Kuinka pitkään menee, ennen kuin kyseenalaistat tuollaiset väitteet? Tai vielä pahempaa, alatko toteuttaa vanhempiesi tahtoa oman uravalintasi suhteen? Yksi vanhemmuuden suurista haasteista onkin pitää kielensä ja asenteensa kurissa ja kasvattaa lapsensa itse ajattelevaksi, minuudeltaan vahvaksi yksilöksi.
Minuuden tärkeitä rakennustyömaita ovat siis lapsuuden perhe, koulu, opiskelupaikka, sosiaaliset suhteet, työ ja parisuhde. Peilaamme jatkuvasti itseämme toisiin. Kaipaamme myös palautetta omasta itsestämme sekä toiminnastamme, jotta voimme tarkentaa kompassin suuntaa. Ilman palautetta alamme olettaa ja se on paras tapa harhaanjohtaa itsensä.
Nämä ovat hyvin läheltä omasta elämästäni, "terveistä ympyröistä". Asiaa mutkistaa vielä se, jos perheessä on sairautta, somaattista tai psyykkistä.
Kävimme tänään eräässä ryhmässä keskustelua minuudesta, omista hyvistä puolista ja ominaisuuksista, jotka haluaisi lähettää raketilla kuuta kiertävälle radalle. Millainen on HYVÄ MINÄ? Entä millaisia ominaisuuksia minulla on ja mitkä niistä ovat ylikorostuneet? On paljon helpompi luetella ne asiat, jotka jollain lailla ovat negatiivisesti värittyneitä kuin kehua itseään perustellusti. Jos minuus olisi 3D-taulu pihasta, siitä pomppaisivat siis ensin esille lipputanko, josta maali on halkeillut, nurkan takana nököttävät vanhat ruostuneet öljytynnyrit ja rikkaruohojen saartama kasvimaa. Vasta tarkemmin katsottuna näkisimme kauniin koristekivipolun, joka vie ovelle, auringonkukat talon kulmalla ja lasten uima-altaan. Näinkö se menee?
Ajattelen, että iän myötä minuus selkiytyy. Alamme nähdä kirkkaampina ne arvot, joita oikeasti pidämme tärkeinä ja myös toimia arvojemme näköisesti. Ympäristökin muuttuu, se on vääjäämätöntä. Emme voi pysyä itse staattisina ja jumiutua vanhaan hyväksi havaittuun. Se oli ehkä hyvä silloin, niissä olosuhteissa, mutta miten voisi elää itselle adekvaatimpaa elämää, itsen näköistä elämää nyt? Joskus tarvitaan totaalinen seinään ajo, että suunnan näkee. Ja luojan kiitos, ihminen muuttuu. Minuuden toivoisi olevan kuin mustekala: Suuri pää ja silmät, jotta näkee ja on millä ajatella, monta elastista lonkeroa, joilla voi tarttua, silittää, pusertaa, tunnustella ja likistää. Aaltoja tulee ja menee.
Jottei unohdettaisi olla hyviä itsellemme, silittää minuutta ja sanoa, että olen kyllin hyvä...
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Eeva Kilpi
Monet omistavat maata, tavaraa, ihmisiä.
Ne tuovat turvaa,
mutta ne voi menettää.
Loppujen lopuksi
ihminen omistaa vain tarinansa.
Pyrin hyvään tarinaan.
-elokuvasta Australia-
Neuvo
Olet oma ittes vaa.
Venun patja ja peito välis mont tuntti yli aamu
pirän kaht tyyny pään pääl
ko miäs kolistele jukurttikuppis kans keittiös
mää en voi mää en voi noust näi aikasi
otan vesifärit mukka ohjausryhmän kokoukse
nualen tyämaaruakalas lautase nuukast kastikkeest
ja viän sen puhtaitten pino
punnitten vihannestiskil pualääne
itteän nuaremppi ja vanhemppi poikki
toi mul toi kans kunnei toiki
ai nii en vissin kerkke teijä seminaarihi
mää pääsin rehurekan kyytis Skoone - hiano paik!
Makkan marketin pallomerenpohjal
hiavahtamat
ko lööpeis hajeta karonnut naist.
Oma ittes.
Ol itte. -Heli Laaksonen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti