Minä olen tuurikarppaaja. Itseäni harmittaa, etten saa pidettyä sitä päällänsä kokoaikaisesti. Niin hyvä olo siitä tulee. Mutta kun liha on heikko, mieli vielä heikompi ja suklaa maistuu, niin minkäs teet. Lipsahtaa välillä! Sitä aina välillä ihmettelen, että miksei se hyvä, energinen olo kuitenkaan ole tarpeeksi palkitseva, että karppaus jäisi automaatioksi.
Olen seuranut ajoittain aika raivonakin viime viikkojen karppikeskustelua. Siinä on täysin syrjäytetty hiilihydraattitietoisen ruokavalion terveysvaikutukset. Karppauksesta puhutaan ikään kuin se olisi äärimmäisyyksiin menevää hiilihydraattien pois jättämistä aterioilla. Sellainen on alakarppausta. Atkinsin dietti perustuu tuohon ja on hyvin kireä. On olemassa myös yläkarppeja, jotka valitsevat terveellisiä kokojyvätuotteita ja luonnonmukaisia rasvoja. Mielestäni voitaisiinkin puhua ennemmin hiilihydraattitietoisesta ruokavaliosta.
Pöyristyttävintä on se, että kiihkeimmät pullamössön puputtajat uhkailevat yläkarppiperheitä lasten huostaanotolla. Kuinka paljon meillä onkaan liikalihavuutta leivonnaisten, sipsien, karkkien, vaalean vehnäleivän tai munkkien puputtamisesta. Kouluissa on karkkiautomaatteja! Se on tosi terveellistä!!! Onko tosiaan moraalisesti arveluttavampaa totuttaa lapsensa leikkelelautaseen, kokojyvänäkkäriin tai kasvisdippiin kuin suklaavanukkaaseen tai sipsipussiin koulusta tulon jälkeen? Sitä paitsi, kuinka moni voi sanoa syövänsä monipuolisia lisäkkeitä esimerkiksi lihapullien kanssa? Yleiset vaihtoehdot ovat perunamuusi ja makaroni. Karppilautaselta saattaa löytyä kukkakaalimuusi, hapankaalia, vihersalaatti, sipulikiusausta, kesäkurpitsaa, kolmen väristä paprikaa siivuina. Mikä siitä perunasta nyt niin erityisen tekee, että sitä pitää henkeen ja vereen puolustaa? Tai valkaistusta sokerista?
Tarkennetaan siis termistöä, tarkastetaan faktat ja ajatellaan ruokailuakin yksilöllisesti ennen kuin aletaan tölviä kanssaihmisiä!
Skåål!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti