Ekaluokkalaisena lettipäänä olin niin vaikuttunut alkuopettajastani Kosken Irmasta ja hänen antaumuksellisesta tavastaan kohdata meidät jokainen yksilönä, että päätös opettajaksi ryhtymisestä iskostui mieleeni. Yläasteella suomut karisivat silmiltäni... Olimme kamalia teinejä ja päätin, että EI, minusta ei tule ainakaan peruskoulun opettajaa.
Matkalla omaan ammattiini toimintaterapeutiksi seurasin mielenkiinnolla ammatillisia opettajiani Helsingin sairaanhoito-opistossa ja Helsingin kaupungin terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Variaatioita riitti. Oli sellaisia, jotka pelkällä karismallaan vangitsivat seuraamaan, vaikka aine ei juuri olisikaan ollut se kaikkein mielenkiintoisin. Oli ylimielisiä tiedon pihtaajia (uskokaa tai älkää), jotka käyttivät valtaa noin. Oli leipääntyneitä rivityöntekijöitä, joille näytti rahallinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta olevan ainoa motivaattori.
Olen tehnyt terapiatyöta nyt 20 vuotta. Jo kymmenisen vuotta sitten heräsi opettajuus uudelleen kummittelemaan mieleeni. Mitä jos voisin käyttää ammattitaitoani uudella tavalla ja opettaa sosiaali- ja terveydenhuollon alalla? Aloin tehdä pienimuotoista luennointityötä kirjallisuusterapiasta, ryhmänohjaamisesta ja ohjaajan jaksamisesta. Sitten tuli järjestelmällisempi kausi: Palmeniassa aloitettiin kirjallisuusterapian perusteet -koulutus ja minusta tuli yksi luennoijista ja kokemuksellisen ryhmän ohjaajista. Vuorotteluvapaalla käynnistin ryhmät Vanajaveden opistolla ja aloin opettaa / ohjata voimauttavaa kirjoittamista. Tällä tiellä ollaan!
"Varo mitä toivot, voit vaikka saada sen!" Vetovoiman laki taisi imaista ajatukseni omiin sfääreihinsä ja nyt olen tilanteessa, että opintoni alkavat virallisesti 22.8.2013. Olen onnellinen, levoton ja uuden edessä!