Oli aamu. Istuin vaniljalatteni kanssa keittiössä ja luin Hämeen Sanomaa. Poitsu tuli huoneestaan lyhyet kalsarit jalassa. Laiha lapsi, joka näytti olevan pelkkää jalkaa ja hiuksia. Tukka sojotti itään ja länteen. Katsahdin mukulaani ja suunnattomasti hellyyttä äänessäni toivotin "Hyvää huomenta rukoilijasirkka". Hiuspehkon sisältä kuului vaimeaa mutinaa: "Huomenta iso paksu kuoriainen".
Päivällä istuin tietokoneeni kanssa olohuoneen sohvalla ja kirjoittelin novellia. Neitiseni tuli koulusta kotiin. Synttärijuhlat olisivat pian. Tervehdysten jälkeen huikkasin, että imuroida saisi. "No sä saat!" kuului vastaus, sillä tietyllä äänen painolla. Kehuin ohimennen paidan kivaksi ja vastaus oli: "No sä oot kiva!" Kysyin, tuleeko kaveri tänään kyydillä tanssitreeneihin ja taas: "No sä tuut!"
Ajattelin, miten ihanaa on tuntea perheenjäsenensä niin hyvin, että tämä sisäinen kieli syntyy ja sen vielä ymmärtää: kuitin kuitiksi, näsäviisaan hokeman lempeäksi vastaan panemiseksi, kehun kehuksi, sutkautuksen välittämiseksi. Myös erilaiset hellittelynimet tuovat läheisyyttä. Meillä käytetään niitä paljon. Niitä on syntynyt tietysti ristimänimen myötä, mutta myös luonteen piirteiden mukaan. Lapseni ovat "humanisti poikani Winfred" ja "Eulaalia Kenkkunen".
Eilen illalla sain kuulla olevani pippuri, pahimmasta päästä. Tämän miehen suusta. Sitä ei voinut muuta kuin ottaa rakkaudenosoituksena asiayhteydessään. Olen kuulemma hänen elämänsä mauste! En siis kuitenkaan mikään elämän suola, vaan oikein chilipippuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti