Tosi opeja

Pienenä tyttönä ajattelin, että isona minusta tulee opettaja. Tästä inspiroitumisesta kiitos ihanalle opettajalleni, jonka lempeässä ohjauksessa sain viettää kaksi ensimmäistä kouluvuottani. Irmalla riitti pinnaa, auktoriteettia, lämpöä ja aikaa huomioida jokainen luokan piiperö omanlaisenaan ihmisenä.

Meillä oli luokassa postilaatikko, johon sai laittaa viestejä luokkatovereille ja myös opettajalle. Kävimme vilkasta kirjeiden vaihtoa ja jännitys oli huipussaan perjantaina, kun postilaatikon sisällys jaettiin. Minulla on edelleen aarteina tallessa opettajalta saamani pienet kortit. Hän oli leikannut jokaiseen korttiin kauniin kuvan vanhoista koulukirjoista: harakoita, mansikoita, veneitä ja kukkia. Teksti oli aina kirjoitettu huolitellulla käsialalla. Siitä tuli vaikutelma, että Irma oli kirjoittanut tekstin hitaasti ja ajatuksella. Saajalle tuli erityinen olo!

Irma oli erikoistunut alkuopetukseen, joten kolmannella luokalla hänet korvasi Harriet, varsinainen persoona. Harriet kuului Suomi-Venäjä-seuraan ja halusi pitää meille vapaaehtoista venäjän kerhoa. Opin nuo hassut aakkoset ja jonkun sanankin (unohdettu suurin osa, harmi!). Harriet myös soitti urkuharmoonia ponnekkaasti ja lauloi kovaa. Normaalitilassaan hän oli hymyilevä, kannustava ja tarmokas, suuttuessaan pelottavan noita-akkamainen, kovaääninen ja sai luokan oordninkiin. Harriet saatteli meidät varhaisteinit yläasteen maailmaan.

Vaihtui koulu ja muutaman opettajan tilalle saimme kymmenkunta vierasta naamaa. Yläaste ja lukio sijaitsivat samassa rakennuksessa, joten nyt alkaa jo olla vaikeuksia muistaa, miltä puolelta sen aikaiset opettajat olivat. Ne jotka jäivät mieleen olivat äidinkielen opettaja Kaisa, kuvaamataidon opettaja Tepa ja opo Hilkka.

Kaisaa on kiittäminen kirjoitushalujeni jatkumisesta, sallivasta ja kannustavasta asenteesta. Muistan hänet Marimekon taskullisesta mekosta. Ilman Hilkkaa tuskin olisin osannut hakeutua toimintaterapeutin ammattiin (tässä vaiheessa olin jo hylännyt haaveet opettajan urasta). Hilkka oli huomannut luovat kykyni. Hän pyysi minua mm. ompelemaan itselleen tyynyliinat olohuoneen sohvalle. Sain niistä myös pienen korvauksen markoissa. Nykyisin tuollaiseen pimeään bisnekseen suhtauduttaisiin hyvin negatiivisesti.

No Tepa sitten... Itse väripaletti koko nainen! Tepalla oli musta kiharapilvi ja rajut kajalit. Niiden vastapainoksi vaatteissa oli väriä. Sadepäivinä Tepa asteli kouluun valkeassa sadetakissa, jossa oli viittamainen hartiaosa. Viitassa oli sektoreittain perusvärejä. Takin pitkän helman alta vilkkuivat kumisaappaat: toinen vihreä ja toinen keltainen. Tepa oli ostanut mukavia kumppareita muutamat kappaleet eri värisinä. Niitä oli sitten kiva vaihdella! Pääsimme Tepan ohjauksella tutustumaan Imatran valtionhotellin entisöintityöhön ja käymään opettajan kotona, joka oli taidehistorian monumentti itsessään tyylihuonekaluineen ja tauluineen.

Karismaattisia opettajia oli muitakin: musiikin opettaja Topi, Irman mies Veikko, lukion rehtori Aarre, biologian opettaja Pukki ja historian opettaja. Heistä riittäisi juttua toiseen jos kolmanteenkin blogiin. Kuitenkin nuo edellä mainitut naiset ovat olleet minulle merkittäviä suunnan näyttäjiä. Vahvimpina vaikuttimina sallivuus, kannustus ja lujuus, usko siihen, mitä tekee ja kyky nähdä mahdollisuudet oppilaissa.

Minusta ei tullut opettajaa, tuli se terapeutti. Kuitenkin kaikkien näiden vuosien läpi minussa on asunut pieni opettajatar. Pääsen toteuttamaan tuotakin puolta itsestäni nykyisin luennoimalla ja ohjaamalla. Ihana monimuotoisuus oman ammattitaidon käyttämisessä! Ja kyllä noista naisista on jäänyt minuun jotain näkyvääkin kouluvuosien jälkeen: rakastan värikkäitä vaatteita ja kenkiä, kirjoja, kirjoittamista, tauluja, laulamista ja käsillä tekemistä. Tänään olen lähtökuopissa opehommiin. Ohjaan Lahdessa kirjallisuusterapiaopiskelijoita ja päälläni on turkoosi liehuvahelmainen tunika!