Tosi kriittistä

Mistä kumpuaa piinaava itsekriittisyys? Kun saat kehut, on ne pakko mitätöidä tai punastua nyt ainakin täytyy, heilauttaa kättä ja painaa katse alas. Voi myös vaihtaa näppärästi puheen aihetta. Onko hienompaa olla nöyrä ja mitään osaamaton (muka) kuin tiedostaa taitonsa ja kiittää kohteliaan iloisesti, että toisetkin ovat ne huomanneet?

Varsinkin luoviin toimintoihin liittyy paljon vähättelyä ja itsesensuuria. Olen ohjannut kädentaitojen ryhmiä, kuva- ja kirjoittajaryhmiä ja jokaisessa ohjaajan ensimmäinen - itseasiassa läpi ryhmäprosessin jatkuva - tehtävä on kritiikin murtaminen. En jaksa uskoa, että pelkkä koululaitos numeraalisella arvioinnillaan saa ilmiön aikaan. Sillä on varmaan keinonsa ja osuutensa. Vanhemmat? Mikä osuus on vanhempien omilla asenteilla, taidoilla, harrastuksilla ja haaveilla? Olisihan se hienoa, jos perillinen jatkaisi vanhempansa jalanjäljillä ja liittyisi harrastajateatteriin. Mutta... jos nuorempi polvi onkin tekemisessään lahjakkaampi kuin vanhempansa? Kateus! Mitätöinti! Niinkö katalasti voimme toimia omiamme kohtaan? Joskus pysähdyn miettimään, kenen äänellä sisäinen kriitikko puhuu. Kaikuuko korvain välissä oma perfektionismi, opettaja, äiti, isä, ukki vai kenties sisarkateus?

Missään nimessä en usko, että itsekritiikki on sisäsyntyistä? Olen nähnyt, miten tekemisen intoa puhkuen omat lapseni ovat esitelleet minulle maalauksiaan. He näkivät niissä aivan briljantin kirkkaasti autoja ja lentokoneita, prinsessoja ja taivaankappaleita. Minulle lentokoneet olivat lähinnä banaaneja muistuttavia viivarivistöjä ja taivaankappaleet... noh, tietynlaisia piirakoita. Kävi siis niinkuin Antoine de Saint-Exuperylle kirjassa Pikku Prinssi. 6-vuotias Antoine oli piirtänyt kuvan. Aikuiselle kuvassa oli aivan selvä huopahattu (hieman länässä), mutta oikeasti piirros esitti norsun syönyttä käärmettä. "Aikuiset käskivät minua lopettamaan sekä avattujen että suljettujen boa-käärmeitten piirtämisen ja neuvoivat harrastamaan maantiedettä, historiaa, laskentoa ja kielioppia. Sen vuoksi minä 6-vuotiaana hylkäsin loistavan taidemaalarin uran." Huoh!

Itsekritiikille on monta nimitystä. Natalie Goldberg nimittää sitä sensoriksi, apinamieleksi tai kriitikkominäksi. Se voi olla piiskuri tai mitätöijä. Siitä voi päästä eroon paljastamalla sen. Anna sille omanlaisesi nimitys. Mieti sille hahmo, mielummin mahdollisimman naurettava, kuvittele se vaikka kyyryilemään alasti eteesi, jos se helpottaa. Voit etsiä sopivan säilytysrasian tai lasipurkin sitä varten, johon tunget sen aina aloittaessasi taiteellista sessiotasi. Sille voi pitää myös juhlalliset hautajaiset, jos olet aivan varma, että hengetön on.

Taidekurssilla olemme avanneet kättä (kuten laulajat avaavat ääntä) piirtämällä liitutaululle vasemmalla kädellä (tai oikealla kädellä, jos sattuu olemaan vasenkätinen) erilaisia muotoja. Silmät kiinni on myös hyvä harhauttaa apinamieltä. Arvaa tekeekö mieli välillä kurkkia?! Kirjoittamisessakin on monia keinoja, joilla voi harhauttaa kriitikkominän väärille poluille. Tuo ei-dominoivalla kädellä kirjoittaminen on tässäkin toimiva keino, tosin melko paljon hitaampaa kuin totutulla raajalla toimiminen. Muita apukeinoja voivat olla tajunnan virtaan heittäytyminen , ajastettu 20 minuutin kirjoitussessio, tarkoituksena kirjoittaa mahdollisimman huono teksti, oudot yhdistelmät (verbi keittiöstä, substantiivi vaatekaapista), lehdestä poimittu lause tai kuva ehkä uusioruno tai Google-runo. Helppoa ei ole, sen voin varoituksena kertoa, mutta kannattaa yrittää ja yllättyä iloisesti.

Itsekriittisyys on antiylpeys! Voi miten paljon suomalaisia sanontojakin liittyy ylpeyteen, ilon ja onnistumisen vähättelyyn. Onni pitää kätkeä, katajaan kapsahtaa äkkiarvaamatta ja lankeemus se koittaa ylpeilijälle. Viheltäen menee se, mikä on laulaen saatu ja itku pirskahtaa ilon jälkeen. Pitää ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lopettaa kaiken maailman haihattelut. Kehumankaan ei pidä, koska siitä vaan ylpistyy. Saako siitä kirkkaamman kruunun taivaan porteilla, jos vaatimattomasti elelee eikä osaamistaan arvosta? Vähintään nyt boheeminen tai erikoisuuden tavoittelijan leima otsaan pamahtaa.

Kritiikki roskikseen!