Tosi Kurkoo (osa1)

Tajusin illalla, etten ole kirjoittanut koirastamme Kurkosta muuta kuin sivulauseita. Asia täytyy korjata. Tästä saattaa joko tulla tolkuttoman pitkä juttu tai sitten osa 1 (tuli sitten osa1, lisätty jutun valmistuttua). Kohde itse vetelee sikeitä nojatuolissa torkkupeiton päällä. Tehnyt siitä mukavan näköisen pesän itselleen.

Kurko tuli meille pitkällisen pohdinnan ja jahkailun jälkeen kesällä -03. Lapset alkoivat kevättalvesta toivoa koiraa kotiin, että olisi koulusta tullessa joku vastaanottamassa. Mies sanoi ehdottoman ein. Sitoo liikaa, liikumme niin paljon, hankalaa järjestää hoitajaa, kuka sitä nyt joka päivä ulkoiluttaakin. Lapset vannoivat ja vakuuttivat ulkoiluttavansa (minä hiljaa tiesin, että saisin koirasta kuntolaitteen itselleni!).

Vaihe kaksi oli se, että mies oli jo pehmitetty, että ehkä voisimme hankkia koiran, mutta hän sanelee rodun ja nimen. Hmm. Minä olisin halunnut jonkun ruttukuonon: mopsin, bokserin tai englannin bulldogin. Tähän väliin on pakko kertoa, mitä Tove Jansson on novellissaan Kotieläimiä ja rouvia mopseista kirjoittanut. "Kaikki koirat ovat uskollisia. Niissä on paljon samaa kuin miehissä, paitsi ehkä mopseissa. Jossain on vikaa silloin, kun ihmisellä on mopsi. Jos jollain rouvalla on mopsi niin siitä tietää heti  että hän on jäänyt lehdelle soittamaan." Jaaha!

Lapsille oli likipitäen sama millainen karvaturri kotona odottaisi, mutta miehellä oli tarkat laatukriteerit. Helppohoitoinen turkki ja pieni ja fiksu. Hän oli asuntomessuilla kohdannut miehen, jolla oli Jackrussellinterrieri. Mies oli jättänyt koiran kytkemättä autotallin eteen ja mennyt itse tutustumaan kohteeseen. Koiran paikallaan pysymiseen oli riittänyt sanat: paikka, odottaa! Tämä kohtaaminen oli tehnyt niin syvän vaikutuksen mieheeni, että se ainoa mahdollinen rotuvalinta meidän talouteen oli Jackrussellinterrieri.

Mies on kasvanut perheessä, jossa on aina ollut koira tai kaksi. Minä olen kissaperheen lapsi. Ja meitä varoiteltiin: "Älkää ottako sitä rotua perheen ensimmäiseksi koiraksi varsinkaan kun on pieniä lapsia! Ottakaa joku helpompi, sellainen sylikoira." Sylikoira? Meille? Kyllä lemmikissä pitää olla luonnetta! Tätä rotua pidetään vaativana. Russelia ei saa väsytettyä liikunnalla. Se tarvitsee aivotyötä. Se kärsii helposti eroahdistuksesta ja on epäluuloinen rotu. Se on haukkuherkkä, sillä on metsästysvietti ja sen puruvoima on eläinmaailman suurimpia. Lisäksi Russelilla on lukkoleuat, mikä tarkoittaa sitä, että kun se tempaisee hampaansa kiinni kohteeseen, se ei niitä aukaise vapaaehtoisesti. Ainoa keino kuulemma on vääntää poikakoiraa palleista niin, että kipu saa sen avaamaan suunsa. Ihmettelen vieläkin, että millä ihmeellä nartun suun saa auki?!

Kurko oli syntynyt talouteen, jossa pidettiin Leonberginkoira-kenneliä. Perheen tyttärellä oli Jackrussellinterrieri, joka oli saanut pennut. Nämä olivat perheen ensimmäiset Russelipennut... Ja rouva oli aika kypsä tapauksiin. Piti kuulemma tuhat kertaa mielummin vaikka 8 Leonbergiä kuin kahta Russelia. Äitirusseli oli pannut ojennukseen kaikki isot koirat ja määritteli sen, kenet niistä päästi sisälle taloon. Kertonee siis jotain rodun luonteen lujuudesta.

Kurko-nimi ei tule lonkerosta! (Mies kyllä vinoilee, että perheessä on kaksi lonkeroa, kun esikoisen ensimmäinen nimi on Otto) Kennelin isäntä oli sitä mieltä, että rotu on vähän sellainen kunkku. Ja kun korttipeleissä kuningas on kurko niin se sopisi poikakoiralle nimeksi. Miehet olivat siis heti samalla aaltopituudella. Lasten lähes paniikinomaisesta vastustelusta huolimatta koira sai nimekseen Kurko ja se muutti meille elokuussa -03. Se haettiin koko perheen voimin. Mies oli ollut ainoa, joka oli pennut nähnyt, joten meille muille tapaaminen oli ainutkertainen. Kurko osoitti heti suurta kiinnostusta minua kohtaan, istui sylissä ja nukahti kotimatkalla auton pelkääjän jalkatilaan jalkojeni juureen emolta tuoksuva pyyhe päänsä alla.