Yleensä syksyisin tulee neulomisvimma. Se alkaa siitä, kun löydän itseni hipelöimästä mitä ihanampia lankakeriä marketissa. Mietin, tekisinkö kahdennenkymmenennen kaulahuivin, kun tiedän, etten jaksa paitaa väkertää. Tai pipon tai lapaset. Sukan kantapäähän en taida enää taipua ja palmikkoneuleen tekeminen on liian hidasta. Lisäksi olen laiska lukemaan ohjeita. Siis sovellan ja improvisoin. No suurta tai pientä pukkaa tulemaan. Se taas tarkoittaa purkamista ja uudelleen tekemistä. Tuossa noiden kahden verbin välissä saattaa olla viisikin vuotta... Kesäisin hurautan muutaman kesämekon. Ja sitten on tietysti kausikädentyöt: joulu ja pääsiäinen.
Hulluin projektini oli varmaan -97 kesällä. Olin raahannut entisen työkaverini autotallista vanhan keittiön senkin (tiedätte sellainen ihana kaksiosainen, jossa on keskellä aukko, paljon pieniä laatikoita ja alakaappi). Tarkoitus oli puhdistaa se vanhasta maalista ja kunnostaa makuuhuoneeseen sukka- ja alusvaatekaapiksi. Kiva! Kuumailmapuhaltimella tuhersin sen kaapin kimpussa viikon päivät. Ulkona se oli tehtävä ja ulkona sattui olemaan vuosikymmenen kuumin kesä. Tämän lisäksi oli tanakasti raskaana ja siis notkea kuin norsu! Maalit lähti juu, mutta lähti paljon muutakin. Muutama laatikko irtosi liitoksistaan ja nupit oli tarkoitus vaihtaa. Jotenkin se alkoi yhtäkkiä vaikuttaa ihan liian suurtöiseltä hommalta ja mieskin kyllästyi katselemaan sitä kaapintorsoa terassilla. Hyvin sillä kaapilla lämpeni takka seuraavana syksynä. Eikä ollut haittaa maalikäryistäkään!
2009 kesällä tein mosaiikkitöitä. Suunnittelin oikein kuvion pihakodan tulipesää ympärille. Hakkasin vasaralla vanhoja laattoja palasiksi. Istuin hajareisin viltin päällä nurmikolla ja asettelin erivärisiä paloja kuuteen pöytäpalaan, liimasin ja taas asettelin. Harvinaisen pitkä (nautinnollinen, mutta pakkomielteinen) projekti. Siinä meni 4 päivää, kun sain pöydän paikoilleen, saumattuna ja ulkolakalla siveltynä. Niin kodan keskellä kiemurtelee pitkä käärme. Samaan syssyyn päällystin lintujen juoma-altaan laatoilla.
Mosaiikki kutsui myös tämän vuoden kesänä. Löysin kirpputorilta vanhan puutarjottimen. Näin sieluni silmin siinä kuvion. Olin tullut keränneeksi rikkoutuneita posliini- ja lasiastioita, joten nyt mosaiikki syntyisi niistä. Syntyi vaan edelleen on saumaamatta. Missä se näyttely seuraavan kerran pannaan pystyyn?
Olen yrittänyt imeä pitkäjänteisyyttä itseeni. Työelämässä olen hyvin pitkäpinnainen ja jaksan odottaa asioiden valmistumista, kannustaa ja antaa aikaa. Itse kun aloitan jonkun projektin, sen on tultava valmiiksi saman päivän aika, mieluiten nopeasti, alle tunnin. Turhaudun nopeasti ja pitkiksi venyneet tekeleet unohtuvat johonkin koriin tai pussiin keräämään pölyä. Usein tärkeintä ei olekaan lopputulos vaan tekemisen prosessi. Olen saattanut loppuun aivan kamalan vaaleanpunaisen virkkaustyön (siitä piti tulla pitkähihainen pitsineule, mutta liivin rötkäle siitä sitten tuli) vain sen takia, että puuvillalankaa oli mukava käsitellä ja virkata. Liiviä ei ole käytetty koskaan. Tulee mieleen jomman kumman iltapäivälehden muotikolumnisti:"Tätä meille myydään, mutta tältä se sitten näyttää!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti