Tosi matkan tekoa

Vielä tänäänkään ei ole aika kirjoittaa Linkolan kohtaamisesta. On kaikin puolin huono aamu. Heräsin hiestä märkänä kuumeessa ja keuhkoputkissa kirvely. Ajoin työterveyshoitajalle. Täällä Hämeessä ei vetoketjuilmiö ole tuttu liikenteessä. Se on "minä menen ja sinä väistät". Kiertoliittymään oli majoittunut poliiseja valistustoimiin. Ottivat minut tiensivuun ja toruivat, kun en ollut huomioinut pyöräilijää. Mitä pyöräilijää? Se ei ollut edes jalka suojatiellä. Poliisimies puhalluttikin vielä. Kysyin kuinka räkäisen puhalluksen haluaa. Mulkaisia vaan ja totesi, että tämä selvä.

Työterveyshoitaja rätkäisi 3 päivää sairaslomaa. Vein sairaslomalapun poliklinikan kansliaan, jossa osastosihteeri torui minua, koska en ollut pitänyt sänköistä kalenteriani ajantasalla. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kaikesta torumisesta ja kun olen vielä sairaskin!!!

Tällaista matkaa taitoin tänä aamuna. Erilaista matkaa tulee taitettua joka päivä. Kirjoittelen puhtaaksi viikonlopun kirjoitelmani Hän muistaa taittamansa matkan.


"Hän muistaa matkan, jolla on edelleen. Se matka on saanut polvet ruville ja sormenpäät auki. Sielu on riepuna liehunut merirosvolaivan mastossa. Päämäärä on ollut tulla itsekseen. Se on selvinnyt vasta paluumatkalla. Päämäärä on joskus ollut taakka, betoniin valetut jalat, side silmillä.


Millaista on taittaa matkaa raskain jaloin, side silmillä? Kun luissa asti tuntuu matkan rasitus ja ilo. Että uskaltaa heittäytyä, ei varmistele epävarmaa. Luottaa siihen että pitkänkin vajoamisen jälkeen kantapäät tavoittavat kovan maan. Että sietää pimeää ja silmäsiteen lomasta pilkottavat valojuovat.


Matka alkoi pitkällä luisulla. Tuoli petti hänen allaan, lattia antoi periksi, alakerta, kellari, perusteet. Kylmä betoni ja hiekka. Vesi, joka tunkeutui iholle ja läpi. Valo jossain ylhäällä periksi antaneitten lautojen takana. Hän kuvitteli lopun, ei vielä tiennyt alusta.


Yksin. Tuo matka oli pakko taivaltaa yksin. Tässä maailmassa jokainen on lopun kaiken yksin. Sietämätön ajatus! Ihminen on sosiaalinen eläin, hän ajatteli. Mitä hän teki ajalla, sohvalla ja tikittävällä kellolla? Hän ei kuullut, kuinka kellon tikitys tiivistyi, voimistui, yritti antaa elämälle rytmiä. Hän kuuli oman levottoman huohotuksensa ja tunsi sisiliskot jaloissaan. Tikitys kuului huutava: "Pitäisi! Täytyy! Pakko!" Pakko oli pysähtyä hikeä valuen. Hän huusi ahdistukselle: "Tule, ole!" Tekivät kaupat ilman takarajoja, sivulaittomia.


Ajasta tuli hänelle kumppani, joka vuoroin juoksi edellä ja veti outoihin paikkoihin, vuoroin työnsi. Hän ei ollut saada ajasta tarpeekseen. Ahdistuksesta hän sai kompassin suunnistaa. Hän oppi jälleen haluamaan. Mitä hän halusi, ei aina miellyttänyt muita haluajia. Hänen haluttiin palaavan ennalleen, haluamaan samoja asioita. 


Kellari, alakerta. Hän halusi vintille työhuoneen , luhtiparvekkeen järvelle päin. Hän on portailla. Vintiltä on raivattu vanhoja jäämistöjä, vuosia käyttämättä olleita vaatteita, vanhat koulukirjat. Seitit ja kuolleet kärpäset."


Istunnolla perjantaina Verkatehtaalla, aiheena Juna vapisee jalkojen alla. Pekka Haavisto suomensi The Who-elokuvasta nappaamaansa lauseen: "Ihminen, joka on joskus loppuun palanut, on sentään joskus ollut liekeissä!"

Tosi navigoija

Minä kävin Espoossa. Ja kävin minä Lohjallakin. Autolla menin. Ensin piti löytää Matinkylään. Navigaattori päälle.

Kehä III:lle asti kaikki meni hyvin pientä tihkusadetta lukuun ottamatta. Radio pauhasi ja laulu raikui. Otin yhden liittymän liian aikaisin ja päädyin Turun moottoritielle. Voi hyvää päivää! Taas virhearviointi. Ärsyttää ihan suunnattomasti, kun navi tulee myöhässä. Eikö siis ole ihan loogista, että sitä alkaa ennakoimaan? Ajoin seuraavaan liittymään (Hista) ja rampin kautta ympäri ja takaisin kohti kehä II:ta.

Koulutuspaikassa painelin ensimmäisenä vessaan... miesten vessaan. Kesti hetki tajuta, että "hetkinen, pisuaari!" Seuraava ovi, kiitos!

Iltapäivällä viiden aikaan startti Matinkylästä Lohjalle ystävän luokse yöpymään. Tämän reitin olen ajanut kymmeniä kertoja. Turun mottoritie on muuten varmaan Suomen kauneimpia moottoriteitä. Tukkoisuudestaan huolimatta sen mutkat tekevät ajosta mielenkiintoisen ja mukavan. Siinä viihtyessäni ajoin Lohjan liittymän ohi. Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi laittaa navin taas päälle. Se ei tiennyt, missä menen, näytti nuolta pellossa. Kyltti kertoi, että Routio. Siitä alas. Vieläkään en ollut kartalla. Otin sattumanvaraisen risteyksen ja käännyin vasemmalle. Tässä osassa Uuttamaata en ollutkaan aiemmin käynyt (huomaa positiivinen ajattelu!).

Vihdoin koordinaatit löytyivät ja vasemmalle kääntyi jo tutumpi paikka, Tytyrin kaivos. Siellä olimme muutamia vuosia sitten käyneet. Kaupungin halki harjulle ja siitä alas Gunnarlaan. Perillä.

Vielä oli kotimatka jäljellä. Yhden liittymän onnistuin skippaamaan heti lähtiessä, mutta se ei tehnyt isoa kieppiä toisin kuin edelliset.

Nämä eivät olleet ensimmäiset harhareissuni. Tuskin viimeisetkään! Sitä paitsi, on tosi rasittavaa tuijottaa vain pientä pulisevaa ruutua. Koko maisema jää aivan havaitsematta ja jos navi tilttaa, ei kuljettajalla ole hajuakaan (senkään vertaa) siitä, missä mennään!

Nyt on takana 5 päivän koulutusputki. Huomenna navigoin ihan oikeisiin töihin!

PS. Paitsi etten navigoinut... Sunntasin terkkariin ja sen jälkeen petiin potemaan!

Tosi kirjoittajakurssilainen

Olen ihmeissäni! Olen viettänyt kaksi pitkää päivää ja yhden puolikkaan Verkatehtaalla Kirjan aika-festivaalilla. Luulisi, että olisin totaalisen nuupahtanut, mutta ei. Energiaa on vaikka kylälle jakaa. Ohjelmaan on kuulunut kirjoittajakoulutusta, kirjojen ostelua (vaikka otinkin tarkoituksella liian pienen kassin mukaan, ettei mahtuisi) ja istuntoja.  Kirjoitan istuntojen herättämistä tunnekuohuista myöhemmin. Vielä olen liian tohkeissani. Täytyy varmistaa siis turvallinen perääntymistie, eikä kirjoittaa heti. Sitä paitsi, olen niin ällistynyt, etten vielä pystyisi mielikuviani lukijoille kuvaamaan. Tai pystyisin: haltioituminen Haavistosta, suu auki, hihitystä, bravo, iso kysymysmerkki pään päällä, sihinää, ärtymys ja rumaa tekstiä paperille, tekee mieli lähteä kävelemään... Seuraavana yönä kotisohvalla istui Pentti Linkola. Tuliko tolkkua?

Jaan teille tässä yhden hengen tuotokseni, joka syntyi Tuomisen Taijan pajassa.

Perseidit tramboliinilla                                              


Tähdenlennon tiellä, Eput ja autoradio. Suljin ystäväni auton oven ja kävelin pihan poikki. Selkeä yö. Istahdin kotiportaille ja hengitin lempeää pimeyttä elokuun yöstä. Katulamput olivat sammuneet. Mieli harhaili Vigon öihin.


Päästin koiran ulos. Ohimennen se nuuhkaisi lahjettani ja katosi punaherukkapuskiin. Kävelin paljain jaloin kostealla nurmikolla. "Varo, puutarhani on sirpaleita täynnä!" Vasemmasta silmäkulmasta tajuntaani tunkeutui valon välähdys. Tähdenlento! Olin kuullut komeettaparvesta aamuradiossa! Nopeita kiitoja, hitaita, toiveille armollisempia.

Perseid. Ursa.fi

Kehuskelin edellisillan tähdenlentohavaintojani. Kahdeksan! Mies ei uskonut. Ei ollut koskaan kuullutkaan Perseideistä. Katseli kuitenkin ikkunasta ja alkoi potea äkillistä kuuhulluutta. "Nyt kaikki, koko perhe ulos katsomaan kuuta!" Teinien vastarintaa. Koira oli jo menossa.


Nojailimme kotipihan betoniaitaan ja tuijotimme syvänteitä ja vuoria. Mies oli ärsyyntynyt, koska lapset eivät totelleet. Yritin uudelleen, ehdotin tähdenlentojen bongailua.


Ensin minä ja mies tramboliinilla selällään. Minun pääni hänen vatsansa päällä. Hänellä oli nälkä. Minua nauratti kamala pulina, nauruni tarttui, hänen vatsansa hytkyi, ääntä ei kuulunut, näkökenttäni sumeni. Sitten tuli tytär. Tuli tyynyn ja fleecehuovan kanssa ja asettui isänsä kainaloon. Poika tuli parin minuutin päästä mukanaan makuupussi ja pipo. Oli tosissaan. Hain kodasta vielä muutaman viltin ja asetuimme myttyyn keskelle nelimetristä tramboliinia. Koordinaattina Pohjantähti: "Nyt, tuosta isosta vaaksa vasemmalle, menee ylöspäin."


Äkillinen valojuova pisteestä pisteeseen. Hitaasti etenevä vauhtiaan kiihdyttävä lento. Lepakko, toinen, kolmas, peitto korviin.


Katsoin meitä tähdistä käsin. Ihmismytty, jollain kohtaa toisiinsa sidoksissa. Yhteinen lämpö. Ei tarvittu toiveita.


  http://www.youtube.com/watch?v=3aSyGx0OLp4

Tosi munakkaat kengät

Voiko naisten kengistä sanoa, että niissä on munaa? Tänään nimittäin ostin sellaiset. Olin käynyt niitä jo hipelöimässä ja koekävelemässä reilu viikko aiemmin. Tänään ne vaativat päästä mukaani, meille kotiin, minun jalkaani, ulkoilemaan.

Sehän on jo todettu, että liha on heikko, mutta että se henki... vielä heikompi (kun kengistä on kyse). Tämä on minun turhamaisuuteni. Pitkään aikaan en olekaan mennyt jalkineista näin sekaisin.

Olin menossa Vanajaveden opiston opettajakokoukseen. Vaihdoin autossa mokkaiset inkkarinilkkurit näihin kaunistuksiin. Voi miten ryhdikäs olo minulla olikaan, kun nousin auton istuimelta. Tältäkö 175 senttisestä naisesta tuntuu? Tältäkö maailma näyttää tämän verran ylempää katseltuna? Wau! Tuli pygmille pituutta heti!

Hieman oli kyllä epäakateeminen olo siellä toisten opettajien joukossa. Mutta minähän olenkin vain tuntiopettaja, joten sallittakoon minulle osa-aikakotkotukseni! Nyt vaan toivotaan pitkää kuivaa syksyä ja paljon kelejä, joissa voin sipsutella (nimenomaan, noilla ei kohloteta) korkkipohjakorkkareissani. Ja toivotaan myös pitkiä terveitä syyspäiviä, että en taita nilkkojani tai nyrjäytä polveani näillä ah, niin ihanilla Hämeenlinnan mukulakivikaduilla. Jos tällaisen diilin saisin, kiitos, jooko?!

Tosi unista

Voi hyvää päivää ja huomenta! Mistä tätä unta oikein riittää?

Olen kotona vatsataudin kourissa. Tänään on jo helpompaa, eilen hyvä kun töistä takaisin kotiin pääsin. Pakollisten tyhjennystoimien välissä nukuin: ensin 2 h koira rinnan päällä, sitten reilu 2 h koira kainalossa. Illalla menin muka lukemaan sänkyyn ja kas, uni sekoitti kirjan tekstin silmissäni ja nukahdin. Kello lienee ollut noin 22. Seuraavan kerran avasin silmäni tänään "aamulla" klo 12.30!!!!!! Siis niinkuin reilu 14 h unta yhteen pötköön!

Olen aina ollut kova nukkumaan. Se tunne, kun olet kääriytynyt vasta pedattuihin tuoksuviin lakanoihin ja tiedät unen tulevan, on aivan taivaallinen. Varsinkin sairaana unen tuoma helpotus olotilaan on mahtava. Taidan siis toipua tänään vielä lisää ja vetäytyä tuohon sohvalle (eikä ole vaikeaa arvata, että kohta änkeää yksi pieni valkeakarvainen Kurkokin kylkeen kyhnyttämään). Ehkä luen, ehkä en ehdi!

Tosi amatöörilaulaja

Karaoke: yksi paheistani! Missään ei ole niin kannustavaa ja mukana laulavaa porukkaa kuin Silja Symphonyn Stardust-baarissa, krs 13 (kunhan sinne ensin löytää).

Karaokelaulajissa asuu jokaisessa pieni exhibitionisti. Sellainen masokisti, joka pistää itseään likoon nolojen tilanteiden uhallakin. Usein olen seurueen ainoa lavalle kiipeävä laulaja. Monet ystäväni ovat todella musikaalisia, mutta julkinen esiintyminen ei ole heitä varten. On kirvelevän jännittävää astella lavalle koko ravintolan tuijottaessa. Saatuani mikrofonin käteen tunnen, kuinka sydän hakkaa. Sen jyskee voi kuulla miltei koko sali. On sisäisen puheen paikka (ihan niinkuin golfin avauslyöntiä ennen). Mikäli kyseessä on tuttu biisi, jännitys laukeaa huomatessani alkunuottien menneen oikein. Mutta joskus täytyy ottaa riskejä, kokeilla vielä laulamattomia kappaleita, heittäytyä epävarmuuteen. Perjantai-iltana jouduin epävarmuuteen.

Kunnon risteily 19.-21.8.11. Kaksi Paula-fania istuu baarin pöydässä ja blärää lauluvihkoa. Kuuleeko yö, se se on. http://www.youtube.com/watch?v=1ea-nGHvGJU  Kotona laulettu, mutta ei vielä koskaan aiemmin karaokena. Tiedot lapulle ja lappu dj:lle. Tovin päästä minut kuulutetaan lavalle. Jo ensisävelistä käy ilmi, että ilmoille kajahtaa väärä kappale. Kuuleeko yö on jostain kumman syystä vaihtunut Valoksi ikkunassa. Vikaa selvitellään, koodia vaihdetaan. Uusi yritys. Sama juttu! Viereinen miesporukka kannustaa ja tilanne herättää hilpeyttä. Heitämme herjaa puolin ja toisin. Päädyin vaihtamaan kappaletta. Kolmannella yrityksellä mukailen Juicen Kaksoiselämää ja saan huikeat ablodit.
http://www.youtube.com/watch?v=1OyoEwtmsSU

Lauantaina seikkailemme ystävättäreni kanssa Tukholman keskustassa suihkupullosateessa. Jostain kuuluu huutelua: "Sataa!" Ei... Joku huutaa Satua. Edellisillan miesporukka istuu terassilla keskellä Drotninggatania ja vilkuttaa meille. Vilkutamme miehille takaisin iloisesti yllätettyinä ja otan käyttööni diivan elkeet: "Voi, mä en tinnytkään, että mut tunnetaan jo täälläkin!"

Samaisena iltana seuruemme kaksi muuta jäsentä yrittävät epätoivoisesti löytää karaååkkepaariin! Nämä kaksi "mummukkaa" aiheuttavat hysteeristä hihittelyä hississä toisten baarin etsijöiden keskuudessa. Minä olen jo illan lauluvalinnan tehnyt ja odottelen vuoroani. Muutama perjantai-illan "laulukaveri" käy tervehtimässä ja usuttaa lavalle. Kuulumme samaan porukkaan. Tänä iltana valtaosa laulajista on miehiä. Yllättävää! Kukin laulaa äänellään ja tavallaan, osa hurtilla huumorilla, osa ottaen yleisönsä puoliammattilaisena. Lavalle astuu kaljupää, vetäisee tunnelmallisen tangon ja kiittää yleisöä valtaisista suosionosoituksista:

 "Kiitos. Haluan kiittää kaikkia amatöörilaulajien mielenterveyden tukemisesta!" 

Mitäpä siihen sitten muuta? Ne, joiden mielenterveys ei kestä kuunnella karaokea, pysyvät todennäköisesti kaukana tästä baarista. Ne, joiden mielenterveys janoaa musiikkia ja mukana laulamista, heilahtelevat sävelten tahtiin penkeillään ja hoilaavat enkelikuorona. Mieleterveydeltään exhibitionistit nousevat lavalle!

Tosi naamiaisia

Tänään on kuplivan keveä olo vähistä yöunista huolimatta. Eilen illalla olimme hyvässä seurassa lillumassa Vanajalla (vähän niinkuin miehen työn puolesta). Koolle oli kutsuttu Hämeenlinnan yrittäjiä vuotuiselle sisävesiristeilylle. Tänään lähden merelle liplattelemaan kunnossa kaiken ikää-organisaation Kunnon risteilylle (vähän niinkuin oman työn puolesta). Ja tietysti naisihmiselle on tärkeää se, mitä pakkaa matkalaukkuunsa.

Yrittäjäristeilyllä ei tarvinnut matkalaukkua, mutta muuten ulkoasuun tuli kiinnittää erityistä huomiota. Olemme risteilleet cowboy-hengessä ja sonnustautuneena erilaisiin hattuihin. Tämän kesän teema oli Ansa ja Tauno. Ihanaa!!!! Rakastan naamiaisia, harmi vaan niitä harvemmin enää järjestetään.

Suunnitteluvaiheessa tulivat ensin mieleen 40-luvun ihanat leningit ja vesikampaukset. No, ei ole sellaista mekkoa. Sitten paukahti päähän, että kaulin löytyy kotoa ja huiveja... Justiina Puupää! Kotimekkoa ei ole eikä pallopaitaa. Siis kirppikselle! Ja niin, malvan värinen tyllimekko  kahdeksalla eurolla lähti risteilyvaatetukseksi. Tukkaa laineille, sisarelta saadut aidot 50-luvun piikkarit jalkaan ja mummon vanha pussukka käsilaukuksi. (Tämän koneen tekniikka ei mahdollista tuoreen Ansan kuvan siirtoa kännykastä blogiin, joten tyydymme nyt näihin vanhan ajan Ansoihin ja Justiinoihin!)

Pöydässä pönötimme minä hipsuhelmoineni ruusu kutreilla kolmen muun Ansan kanssa. Nämä toiset Ansat olivat kuin johtajan ihanaiset sihteerit kynähameissaan ja hiuspinneissään.

Mutta mikäs sitten eteen, kun mies kieltäytyy olemasta Tauno? Totesi, ettei juuri nyt ole pukeutumistuulella. No, onhan se niinkin. Ikävää viettää iltaa, jos ei tunne oloaan kotoisaksi. Itse nautin tälläytymisestä. Harvemmin kuitenkaan nykyisin tulee tilanteita, joihin oikein pukeudutaan (no joo, ainahan sitä jotain päällä on).

Tänä iltana sitten on varmaan farkkujen vuoro. Eräänlaiset naamiaiset tavallaan nuokin Ruotsin risteilyt (kelluva disco, kuten 17v poikani sitä kutsuu). Ystävättäreni, jonka kanssa matkaan lähden, on mitä mainiointa risteilyseuraa. Meillä on hulvattoman hauskaa. Hän ei yleensä ole reissussa hän vaan ihan joku muu... Kuljun Muru! Kaarina Keravalta, joka edustaa Keravan Pyllistystä! Onneksi nämä hänen näyttelijän taipumuksensa ovat minulle tutut. Kerran nimittäin kävi niin, että häntä tanssittanut kavaljeeri rupesi minulta kyselemään tämän Murun kuulumisia. Hetken (vain muutaman sekunnin) mietin, mistä ihmeestä tuo tyyppi oikein puhuu, kunnes olin juonessa mukana. "Juu Kuljusta, sieltä Tampereen kupeesta... Olen mä siellä tietysti vieraillut.... Ai missäkö siellä asui? No, tuota siinä Osuuspankin viereisessä kerrostalossa. Onkohan sitä siinä enää?! Oi, siitä on niin kauan aikaa... Muru hei, olisko vessa (palaveri) mitään? NYT!"

Tänä vuonna lähtevät reissuun Maisa ja Kaarina! Kun meitä katsoo, tietää heti, kumpi on kumpi!

Tosi tervehdys

Viikonloppuni alkoi lihavuus - laihuus-teemakeskustelulla. Sitä käytiin töissä kiihkeästi. Ja (anteeksi pyydellen) jälleen aion kirjoittaa aiheesta, koska se kolahti itseenikin ja huomasin loukkaantuneeni. Jokaisen paino on oma henkilökohtainen asia niin kauan kuin se ei ole terveydelle tappavasti haitallista. No okei, tuosta määritelmästä voidaan olla montaa mieltä: mikä on tappavasti vaarallista? Anorektikoita kuntouttaneena ensimmäisenä piirtyy mielen verkkokalvoille kuva keskitysleirikehosta. Toisena ääripäänä on jo liikuntakykyään merkittävästi menettänyt ylipainoinen. Silti, mikä on kenenkin kehon kuva, käsitys siitä, minkä kokoinen olen ja minkä kokonen haluan olla. Jollekin on pakko olla tietyn kokoinen. Syitä on monia. Niin ja painon lisääntyminen ei tyhmennä edelleenkään ihmistä!

Tästä pääsemme siihen, että voiko toisen ulkonäköä kommentoida? Jos kommentoi, miten sen tekee? On nimittäin rakentavia ja hoitoon ohjaavia kommentteja, lohdullisia kommentteja, kannustavia ja kauhistelevia kommentteja, vihjailuja, väheksyviä ja alentavia kommentteja sekä kommentoimisen välttelykommentteja. Itse sain kohdata perjantaina baarin vessajonossa kauhistelevan tutun, jonka kanssa olimme viettäneet melko paljonkin aikaa yhdessä, mutta jota en ollut nyt tavannut useampaan vuoteen.

Taputin kevyesti tuttavaa olalle, hymyilin ja tervehdin. Hän käänsi päänsä, katseli minua pitkään päästä varpaisiin, otti 2 askelta taakse päin, veti käden suulleen ja sanoi: "Herra Jumala, en kyllä olis tuntenut!" ja jatkoi katselemistaan. Pään yläpuolella killui ajatuskupla: "Mitä sinulle on tapahtunut, oletpa lihonut!" (Kyllä, viimeisen neljän vuoden aikana on erinäisistä syistä tullut painoa lisää) Sieltä parin metrin päästä hän sitten kysyi korostetun ystävällisesti pää kallellaan, että mitäpä minulle kuuluu. Kehitin kasvoilleni herttaisimman hymyni, nostin rinnat pystyyn ja kerroin, että minulle kuuluu oikein hyvää, ja poistuin paikalta.

Nyt voitte päivitellä, että heppoisesti se Niemiskä vetää herneen nenään... Sattumoisin ihmisen tuntien tiedän, millainen merkitys ulkoisella olemuksella hänelle on. Vuosien varrella olin saanut vakuutella hänelle, että "ei, et ole lihonut viime näkemästä" (josta oli 3 päivää) tai "kyllä, näytät edelleen nuorelta, voisit olla tyttäresi sisko". Ulkonäköorientoituneita ihmisiä on paljon, hän ei ole ainoa, ei ensimmäinen eikä viimeinen kommentoija. Mutta eikö ole ihan luonnollista että iän myötä muuttuu. Vanhenemiseksikin sitä kutsutaan.

Tuossa tilanteessa olin kyllä hieman ärtynyt. Ei se minun itsetuntoani muserra. Olen melko sinut tämän ruhoni kanssa (nuppi tuottaa useammin päänvaivaa). Mutta nyt jälkeen päin harmittaa, etten oikaissut muutamaa keskustelun epäkohtaa.

"Ei, en ole Herra Jumala. Ihan Satu Nieminen edelleen!"

Ja

"Voi tule vaan lähemmäs, ei tää tartu!"

Tosi (-aan) älä huomaa, mut huomaa kuitenkin!

Ne alkoivat sitten koulut ja osa opinnoistakin tällä viikolla. Ne tulivat sitten bussipysäkeille ne kirjavat tukat, revityt sukkahousut, kalkitut naamat ja kyynärpääkassit. Aamulla töihin ajaessani havahduin ajatukseen, että mitä tämä nykymaailma oikein vaatii, jotta tulet huomatuksi. Haluatko tulla huomatuksi? Vai onko persoonasi varovaisempi, taustalla viihtyvä?

Päiväosastolle on meiltä kuuden kilometrin matka. Ohitin siis muutaman bussipysäkin, jonka katokseen nojaili nuoria koulukyytiään odotellen. Yhdellä oli hiukset pystyssä ja vauhdissa ehdin laskea kolme väriä. Eräs tyttö oli sonnustautunut kolmella huulilävistyksellä, jättineuleella ja reikäisillä legginseillä. Rautatiesillalla vastaan polki synkähkö tyttö musta tukka tupeerattuna Rölli-peikon malliin ja naama valkoinen kuin A4-arkki. Pyörä oli kirkkaan keltainen. Vilkaisu sivulle: tummansininen auto, jota ajoi mies harmaassa paidassa, huulet hevosenkengällä, alassuin.

Teini-ikä on mielenkiintoinen mutta voi, niin raskas aika. Välillä ihmettelen, miten yksikään ihmislapsi (itseni mukaan lukien) voi selvitä siitä ja maailman paineista täyspäisenä. Ikään sisältyy mieletön ristiriita. Pitää pukeutua muodin ja kavereitten mukaisesti, osoittaa, millaiseen genreen kuuluu. Sulautua siis joukkoon. Kuitenkin janotaan huomiota, että on riittävä ja nätti, sopivan kokoinen. Joka toinen päivä näpsästään uusi profiilikuva ja haastetaan fb-kaverit arvostelemaan ulkonäköä asteikolla 1-10. Jotkut verhoutuvat tuohon mustaan, tekevät siitä muuria maailman ja itsen väliin. Kalkittu naama on kilpi ja vihainen katse toimii sapelina. Halutaan verhoutua ja olla turvassa, mutta kuinkas käykään? Kaikki tädit ja sedät kiinnittävät huomiota... "Vittuuks tuijotat?" No, en nyt ihan sitä, mutta tämä täti miettii (varmaan ammattitauti), että "Miten voit? Onko asiat ihan hyvin?" Eihän se tietenkään minulle kuulu -toteaa myös teini- mutta toivon, että jollekin se kuuluu!

Kaikki me tarvitsemme palautetta itsestämme, teini vielä kipeämmin, jotta määrittyy itsekseen. Palautteen soisi olevan mahdollisimman totuudenmukaista. Kunpa se olisi rakentavaa, ei rikkovaa. Sen tulee olla myös rajaavaa. Palautteen ei tule palvella antajaansa vaan palautteen saajaa. Toisen malli on liikkeelle paneva voima. Vertaisen malli kaikkein tehokkain.

Minusta on siis kovaa vauhtia tulossa keski-ikäinen päivittelevä täti-ihminen, jonka tekisi mieli ottaa jokainen peikonpoikanen syliin, rutistaa ja silittää lakkaista tukkaa. Vaan kaikkia maailman teinejä ei voi halia (omatkin työntävät ajoittain kauemmas, ja hyvä niin!). Huomata aion kuitenkin ja huomioida hyvällä.

PS. Radiokanavasurffailua aamulta ja yhdellä juontaja odotteli kollegaansa saapuvaksi parikseen studioon. No tulihan se... humalassa! Noinko kova kilpailu on kanavien välillä, että huomio täytyy pyydystää hieman jo arveluttavin keinoin? Kuinka moni saa mennä töihin kännissä? Kysyy ihmettelevä syöksysämpylöijä aamukahdeksalta

Tosi vapaasta tahdosta

Varmasti jokainen pitkässä parisuhteessa elävä on pohtinut, valitsisinko tämän kumppanin nyt, jos tapaisimme tässä tilanteessa ensimmäisen kerran. Epäilyksen häiveitä ainakin lennähtelee ympärillä. Muutama vuosi sitten keskustelin ystäväni kanssa hankalista parisuhdetilanteista. Mitä kaikkea 20 yhteistä vuotta voivatkaan tuoda eteen (mutta onneksi niitä hyviä ja kehittäviä hetkiä on paljon enemmän). Ystäväni lausui hartaasti sanat: "Oli kuinka rankkaa tahansa, olen tässä omasta vapaasta tahdostani!" Maagisesti tuo lausahdus kiinnitti minut todellisuuteen pohtimaan omaa olemistani. Ystäväni halusi vaikeista vaiheista huolimatta olla juuri tuon ihmisen kanssa. Saman havainnon tein itse.

Se, että tietää olevansa tilanteessa omasta vapaasta tahdostaan, on vapauttavaa! On kyse sitten avioliitosta, suoritettavasta tehtävästä tai työstä. Vanajaveden opiston kurssiesitteen ilmestyttyä mietin, mitä haluan tehdä vapaa-ajallani. Mihin aikani riittää ja miten vähennän työn aiheuttamaa kuormitusta tekemällä jotain ihan muuta? Parin viime viikon aikana olen joutunut pohtimaan tahtoasiaa  myös työn kannalta. Mitä oikeasti haluan tehdä? Haluanko olla terapeutti kuntayhtymällä vai tehdä enemmän keikkaluontoisia töitä kirjallisuusterapian alueelle? Kuinka pitkää päivää haluan tehdä?

Pohdinta käynnistyi heti kesäloman jälkeen töihin palattuani. Itse asiassa se otti kipinän pantoum-runostani, siitä, miten kollegani sen tulkitsi. Hän oli lukenut runon työpöydällä ja tullut siihen tulokseen, että olen lähdössä pois. Runolla ei ollut mielessäni sellaista merkitystä. Sitten muistin, että edellisenä viikonloppuna toinen kollegani oli kysynyt, kuinka kauan aion jatkaa "jakautuneessa tilassa", osa-aikaisesti sairaalalla ja keikkoja kirjallisuusterapiassa.

Tänään pohdin asiaa työnohjauksessa ja sielläpä syntyi taas pantoum.

Mikä virta vie?
Millaiseen veneeseen nousen?
On tunne, että voin valita
soudanko vai huopaan.

Millaiseen veneeseen nousen?
Haluan kanootin.
Soudanko vai huopaan?
Etuperin, lipuen, ääneti tai koskeen.

Haluan kanootin
kahden istua.
Etuperin, lipuen, ääneti tai koskeen.
Ei vain virran vietävissä.

Kahden istua
on tunne, että voin valita.
Ei vain virran vietävissä.
Mikä virta vie?

Näin se tänään kiteytyi, tahtominen ja vapaa valinta. Tällä hetkellä on hyvä näin. Olen onnellinen nainen, vaimo. Olen ylpeä lapsistani ja vietän heidän kanssaan vapaasta tahdostani mahdollisimman paljon aikaa (viettäisin varmaan enemmänkin, jos he tahtoisivat). Viihdyn mainiosti asuinalueellamme ja kodissani. Minulla on tarvitsemani.  Pidän työstäni. Haluan pitää työn kuormituksen hallinnassa. Haluan kehittyä työssä ja kehittää itseäni. Kaipaan vapaa-ajalle fyysisyyttä, siksi liikunnallisia harrastuksia. Tahdon työskennellä myös ohjaajana ja opettajana, keikkahommat ovat piristäviä ja erilaista oman ammattitaidon käyttämistä. Toivon, että voin tehdä lyhennettyä työaikaa, koska taloudellisesti minulla on nyt siihen mahdollisuus. Haluan myös "löllöttelypäiviä", kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään.

Tosi jälkiä

Perjantai-ilta taidenäyttelyn avajaisissa. Ystäväni oli leikannut tuhansia muovipusseja, purkanut kiukkuaan niitä kohtaan ja virkannut kuteista kauniita ja hauskoja esineitä: takki, istuintyyny, jurtta, lampunvarjostin, seinäkukkasia, Fukushiman auringon ja meduusoja. Taidetta, jota sai hiplata, jonka sisälle voi mennä, päälle istua, osallistua yhteiöllisyyteen tekemällä muutaman virkatun lapun.

Taidenäyttelyn nimi inspiroi minua runoilemaan. Muotona, kuinkas muuten, pantoum. Annettuani sen Satulle hänpä pyysikin lukemaan runon avajaisissa oman avauksensa jälkeen. Kunnia.

Jäljet, jotka jätämme

Jäljet, jotka jätämme:
askeleet rantahiekassa,
rutistettu tupakka-aski tien poskessa.
Kuinka puhdas on omatuntosi?

Askeleet rantahiekassa
laineen ylittää.
Kuinka puhdas on omatuntosi?
Kuin aaltojen jättämä vaahto?

Laineen ylittää
lentokoneen taivasvetoketju,
kuin aaltojen jättämä vaahto.
Varpaat hiekassa, pää pilvissä.

Lentokoneen taivasvetoketju.
Rutistettu tupakka-aski tien poskessa.
Varpaat hiekassa, pää pilvissä.
Jäljet, jotka jätämme.


Niin, millaisia jälkiä jätämme?

Tosi uutisia

Maailma on kirjava! Maailmassa tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Täytyykö ihmisen tietää se kaikki? Joskus tiedon tärkeyttä korostetaan, se on mainoskikka.

Tiistaina kotiin ajaessani Radio Aallon show sai minut puhumaan itsekseni ääneen. Pää pyöri ja naama vääntyi inhotukseen. Onko jonkun kyläkauppiaan pakko antaa lausunto omasta seksielämästään? Sitä paitsi lehti, johon haastattelu oli tehty, oli kirjoittanut asian väärin. Sitä sitten oikaistiin radiossa: Keskinen ei ollut saanut 108 orgasmia yhdessä yössä vaan hän oli antanut ne! Kehuskeli siinä reilut neljä tuntia menneen. HETKINEN HALOO!!!! Fysiologisesti mennään jo melkoisiin mahdottomuuksiin. Minä en halua kuulla parhaaseen kuunteluaikaan moista shittiä. On uutiset vähissä! Ketä kiinnostaa ja mitä merkitystä Keskisen ruumiintoiminnoilla on ihmisten (muiden kuin tuon naisen) elämään? Sitä paitsi, on rumaa ratsastaa ihmisen typeryydellä. Höynäytettäviä löytyy aina, varomattomia lausahduksia, puolivaloisia totuuksia.

Tirkistelyä! Samaa toteuttaa Seiska. Jonkun lehden kylkiäisenä meille on nyt tullut 4 numeroa törkyä lahjalehtenä. Lähetä näppäämäsi täkykuva ja tienaa rahaa! Riittää kun kerrot, miltä tilanne vaikutti julkkiksen saapuessa lentokentälle siippansa kanssa. Oletuksen ratas pyörähtää käyntiin ja suhdesoppa on valmis. Miten loukkaavaa kohteelle, miten rumaa luoda tuollaisia mielikuvia ja malleja ihmisille. Täti-ihminen minussa aktivoitui!

Talousuutiset eivät kiinnosta, valuuttakurssit ja Hexit. Okei, money makes the world go round! En toivoisi kuulevani raakuuksia tai pahuutta, joka levittäytyy viikottain eetteriin. Sillä tosin on merkitystä. On hyvä tietää ilmiöistä, jotka saavat ihmiset liikkeelle niin hyvässä kuin pahassa.

Norjan kamaluuksien uutisointi oli rajua. Tapahtumat olivat rajuja. Uutisia kuunnellessani ja lukiessani jäin miettimään, miten eri tavalla norjalaiset suomalaisiin verrattuna mediansa hoitivat ampumatapausten jälkeen. Suomessa lähdettiin heti hakemaan syyllisiä ja henkilöä, joka tästä kaikesta vastaa. Norjassa nousi kansanliike "hyvyydellä pahuutta vastaan". Haluan totisesti uskoa, että hyvyyttä on moninkertaisesti pahuuteen verrattuna.

Ihminen orientoituu niitä asioita kohti, jotka häntä kiinnostavat, jotka tapahtuvat lähellä ja jotka ovat jotenkin tuttuja. Miten muuttaa maailmaa Bamsun uudet silikonit, Tuksun avioero, Masan vankilakeikka, Kiinteistövälittäjä-Kaisa tai Ruotsin kuninkaan pornoklubilla käynti?

Tosi valmis maailma

Istuin aamupäivällä hetken kirjoittavan kollegan työhuoneessa. Kuuntelin lumoutuneena kuulumisia Oriveden luovan kirjoittamisen kurssilta ja voi, miten kaipasinkaan itse sinne. Vaikka itse kirjoitan, kuitenkin enemmän kirjoitutan toisia. Aika ajoin tarvitsee aikaa ja paikkaa heittäytyä jonkun muun kirjoituttamaksi.

Nyt otti sytyke tulta ja pantoumia syntyi, jälleen kerran, taas, vaihteeksi. Kiitos Paula sytykkeestä, valmiin maailman ihmettelystä.

Maailma on valmis,
naurettavan valmis.
Miksi minua ei hymyilytä?
Askeleet johtavat jo pois.

Naurettavan valmis,
liian valmis minulle.
Askeleet johtavat jo pois
kohti keskeneräisyyttä.

Liian valmis minulle,
joka elää hetkessä
kohti keskeneräisyyttä
ja voin olla vapaa.

Joka elää hetkessä,
miksi minua ei hymyilytä?
Ja voin olla vapaa:
Maailma on valmis!