Tosi asioita (matkailun varrelta) osa 3

Kuva Googlen kuvahausta
Geo-lehti

Tänään pohdin ilmiötä, johon olen törmännyt lähinnä Suomen hiihtokohteissa sekä Italian kahdessa kohteessa, Cerviniassa ja Madonna di Campigliossa. Ilmiö on etuilu ja kiilaaminen. Suomalaiseen kurinalaisuuteen tottuneena ei osaa alkuun pitää puoliaan moiselta, loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, sitten ärsyyntyy ja alkaa jurputtaa. Meille suomalaisille suoraan sanominen tilanteessa on todella vaikeaa. Ei maksaisi paljon vaivaa avata suutaan ja sanoa "Excuse me, it ´s my turn!"

Kun vertaa hissijonotusta Italiassa ja sen pohjoisnaapureissa, on käytännöissä suuria eroja. Itävallassa ja Sveitsissä ihmiset johdetaan järjestelmällisesti hisseille. Italiassa puolestaan juuri ennen cabiiniin nousua olet ihmissuppilossa, josta liukkaimmin liikkuva pääsee kyytiin. Ero myös jonottamiskäyttäytymisessä on suuri!  Paikalliset käyttävät paikallistuntemustaan ja etuilevat sen voimin. Tällä toisella kertaa Italian laskettelukeskuksessa osasin jo pitää puoliani ja kiilata pro-papat omalle vuoropaikalleen. Tyttäreni oli joukossamme pienimmäisenä ja joutui liki kahvipavunväristen paljaspäisten piippua polttelevien eläkeläisten tallomaksi. Onneksi isoveli piti sisarensa puolia ja iski mm. sauvansa yhden paapan jalkojen väliin hissijonossa. Mutta mikä on tekosyy venäläiselle etuilijalle?

Paljon puhutaan venäläisturistien levittäytymisestä maailman joka kolkkaan (kumma kyllä Skotlannissa emme heihin törmänneet!). Kyse on äveriäistä venäläisistä. Ihan tavallisilla suurenmaan kansalaisilla ei ole varaa eikä mahdollisuuksia matkustaa kovinkaan pitkälle Suomea kauemmas. Keskipalkka kaupunkialueella asuvalla kansalaisella on noin 700 e/kk.

Venäläisyys on koettu ärsyttäväksi. Tarkoitan nyt asenteellisuutta. Kuullessaan venäjän kieltä näkee myös kurttuotsaisia kanssa-asiakkaita ja kuulee puhinaa "venäläisiä" tai pahimmillaan "ryssiä"! Tietenkin meillä rajanaapurina ja sotavuosien seurauksena on pitkä historia heidän kanssaan ja paljon koettua kaunaa. Samoin koko Euroopan mittakaavassa, Amerikkaa unohtamatta. Ovathan venäläiset  (neuvostoliittolaiset / venäläiset) rellestäneet maailman kriisipesäkkeissä, eikä aina niin rakentavaan sävyyn. Mutta tarvitseeko noita kuonia kantaa matkassaan yhä vaan edellen?

Pyrin suhtautumaan ihmisiin tasavertaisesti niin kauan kuin he tasavertaisuutensa toiminnallaan ansaitsevat. Näen punaista siinä kohtaa, kun lajitoverini korottaa itsensä toisten yläpuolelle, kohtelee toisia huonosti tai käyttää itseottamaansa etuoikeuttaan. Näitä ihmisiä löytyy ikään, sukupuoleen, uskontoon tai kansalaisuuteen katsomatta aina. Kuitenkin jälleen kerran hissijonossa, rinneravintolassa ja paikallisessa vaatekaupassa tulin ylikävellyksi, ylenkatsotuksi ja aliarvioiduksi. Ihmisoikeusrikoksia olivat suorittamassa italialaiset palveluammateissa olevat naiset ja vanhemmat laskettelua ikänsä harrastaneet miehet, sekä venäläiset.

Kohtaus vaatekaupassa: Suomalaisnainen vaeltelee rauhassa italialaisessa vaatekaupassa. Hän kauhistelee hintatasoa, mutta hipelöi himoiten Desigualin kevätmallistoa. Tytär haluaisi uuden kevättakin. Nainen siirtyy ulkoiluosastolle. Muoti on kovin ...slaavilainen... Turkista yhdistettynä fleeceen ja satiiniin, bling blingiä... Ei mitään, mitä tyttären kuvittelisi pistävän päälleen. Alerekki! 20-70% alennuksia. Silti Desigualin housut jäävät maksamaan 61 euroa. Kaupasta ei saa mitään alle kolmenkympin. Nainen siirtyy hyllyille ja penkoo housuja. Yhtäkkiä hyllynurkkauksessa alkaa olla ahdasta. Takana norkoilee hoikka pitkä nainen ja huokailee. Vasemmalta puolelta änkeytyy paksu venäjää puhuva nainen hyllyn luo ja siitä eteen. Hetkinen! Suomalaisemme saa napattua kahdet housut ja aikoo sovituskoppiin. Paksu venäläinen roikottaa muutamaa bling bling-puseroa käsivarrellaan, nappaa yhdet housut hyllystä ja pyörähtää yllättävän ketterästi suomalaisen edestä sovituskoppiin. Myyjätär näkee tapahtuman ja tulee kysymään, tarvitseeko naisemme apua. Nainen kysyy kovaäänisesti, onko kerroksessa toista sovituskoppia!

Mieheni totesi viimeisenä laskupäivänä, että kohteen rinteissä näkyi todella paljon laskijoita, joilla ei ollut rinteiden vaatimaa taitotasoa eikä tietoa rinnekäyttäytymisestä. Usein jouduimme huomaamaan sen, että ohi metrin päästä suhahti venäläislaskija, ei mitenkään sulavalinjaisesti, syöksylaskijan vauhtia, muttei muna-asennossa... Lähinnä lentoon pyrkivä räkättirastas siitä mieleen tuli! Itse laskijalla vaikutti olevan todella hauskaa, ohitettua lähinnä kauhistutti katsella sitä menoa. Mitä jos räksä törmää rinteessä toiseen? Rinteet ovat pitkiä, osin jäisiä, paikoin loskaisia. Paikoitellen jyrkänteen erottaa rinteestä vain oranssi muoviverkko. Jos on rahaa lähteä laskettelumatkalle, luulisi olevan rahaa vuokrata pariksi tunniksi hiihdon opettaja, jotta alkeet ja rinnesäännöt tulevat tutuiksi. http://www.ski.fi/rinneturvallisuus PS. Kilpalaskijaporukoissa junnut kutsuvat räpiköijiä Helmuteiksi. Se on kyllä hieman harhaanjohtavaa. Todennäköisesti paljon useampi Helmut osaa lasketella kuin Igor, Natasha tai Vladimir.

Vaikka kuinka pyrin ajattelemaan positiivisesti, muistamaan hyvät käyttäytymissäännöt ja olemaan itse ystävällinen, joillekin se vaan on täysin vieras käsite. Minkäs teet, jos kerrasta toiseen asialla ovat samasta kulttuuritaustasta tulevat kansalaiset. Ärsyyntyyhän siinä! Siinä murenee myös se mielikuva, että korkeammin koulutetut, hyvätuloiset ihmiset ovat saaneet myös jonkinlaisen tapakasvatuksen. Sumentaako raha? Oikeuttaako raha rahakkaan vallankäyttöön? Mielestäni niinkin pieni asia kuin etuilu on vallankäyttöä. (Tässä kohtaa tulikin mieleen Invalidiliiton puheenjohtaja P.Tuomisen esiintyminen muutama viikko sitten tv:ssä... Voi herra varjele, mitä ökyilyä, aseman väärinkäyttöä ja kerskuntaa. Yökötti! Siitä ehkä sitten joskus...)

Asioiden kanssa pärjää, kun niihin osaa suhtautua. Eri asia sitten on, haluaako asioihin suhtautua?! Täytyykö sopeutua ja vain katsoa sivusta kun toiset tekevät itse haluamallaan tavalla ajattelematta toisia? Niin, se idealisti minussa taas inisee.

Entistä mielenkiintoisemmaksi ja ärsyttävämmäksi kiilausilmiön teki jonotustilanne Innsbruckin lentokentällä paluumatkalla. Lähtöhalli oli pieni ja ahdas ja siellä toikkaroitiin isojen kassien ja suksipussien kanssa. Meille oli osoitettu kaksi tiskiä, joissa koneisiin kirjautuminen tapahtui. Siis maalaisjärjen mukaan kaksi jonoa. VÄÄRIN! Vastaus on KAKSI JÄTTISUPPILOA! Satuimme olemaan suppilon keskiosassa ja kummallinen virtaus molemmin puolin alkoi jossain vaiheessa ihmetyttää. Eläkeläispariskunta... Nuori pari neljän lapsensa kanssa... Nuori pari ilman lapsia... Siinä vaiheessa takanamme olleet jo kahdesti ohitetuksi tulleet matkakumppanimme ärähtivät. "Joo menkää vaan meidän edelle, ei tässä oikein pysy mukana, kenen vuoro on...", sanoi nuori nainen. Ai jaa!!! Jos jonottaa asianmukaisesti, tietää kyllä, koska on oma vuoro. Ohittelijat huomaa nopeasti. Nuori pari änkeytyi kumppaneittemme taakse, ohittaen kymmenen muuta jonottajaa!

Liekö italialais-venäinen tapa tarttunut viikon matkalla vai mikä, mutta osaa sitä suomalainenkin!

Tosi krääh!

Herään aamulla suu auki. Kaikki, mikä näkyy kurkunpäähän saakka, on kuivaa saharaa. Silmissä unien jäännökset pitävät kiinni ripsistä viimeiseen asti. Se pitää paikkansa, että ihminen hikoilee ainakin puoli litraa vuorokaudessa, useimmiten muutaman litran. Kun käännyn, mukanani kierähtää märkä t-paita. Normaali aamu.

+ Silmiä kirvelee. Yritän huutaa tyttärelle, että sulkee makuuhuoneen oven, mutta ääni kuulostaa tulevan vanhalta korpilta sängyn alta. Kurkkua kutittaa. Saan suljettua suun kostuttaakseni limakalvot, ikenet ja kielen. Keuhko-onteloista kumpuava paineaalto saa rykimään. Silmät vuotavat. Kipu tuntuu selkäfileissä, pallea vinkuu viimeisiään. Kun kohtaus loppuu ja henki kulkee taas, olen valmis jatkamaan unia. Flunssa-aamu, kuumeella, köhällä ja poskiontelotulehduksella ryyditettynä.

Kaikki, pienikin vastoinkäyminen, aiheuttaa sen v:llä alkavan tunteen. Läikytän teetä pyjamanhousuille... Kirjoitan väärin tekstiviestin miehelle... Olen menossa lääkäriin ja edessä ajaa joku kurppa neljääkymppiä... En löydä Secret Gardenin levyä, kuoret kyllä... Tärkeä kokous sovitaan ilmoituksestani huolimatta niin, että minun on vaikeaa ehtiä sinne... Vuorotteluvapaasta kiinnostunut kollegani ei tulekaan haastatteluun... Nyt on jo torstai... Ei päästäkään lähtemään Itä-Suomeen vanhempia katsomaan... Koira tuo neljättäkymmenettä kertaa saman vihreän vinkuvan pallon heitettäväksi... Systeri toi naistenpäivälahjaksi Fazerin sinistä.... Eikö sekin nyt jo näe, että sisar on muutenkin ylipainoinen? Posti tuo maksumuistutuksen maksetusta laskusta... Ulkona paistaa aurinko... Mieleen tulee erään tuttavan outo käytös ja mielikuvitus ottaa suihkukoneen alleen... Telkkarissa on Lenita... Taas yskittää... Ja sitten virtsattaa... Suunnittelen ostavani Tenoja tai Pamperseja... En ole sairastamiselta ehtinyt nukkua päiväunia...

Kohta menen iltaunille. Kelaan perjantaina saman kuvion aamurituaaleja, sillä olen edelleen sairaslomalla. Yritän olla positiivisempi, sellainen normaali. Oikeastihan aurinko on ihana, rakastan sitä. Paista aurinko siis huomennakin, jooko?!

Tosi asioita (matkailun varrelta) osa 2

Olen käynyt Italiassa nyt kolme kertaa. Jokaisella kerralla on sattunut asioita, jotka muistuttavat minua pohjolan asukkaan ja etelän miehen temperamenttieroista. Pohjois-Italialla ja Rooman seudulla on kyllä eroavaisuuksia. Cerviniassa ja Madonnassa ei tarvinnut pelätä taskuvarkaita ja palvelu oli inhimillistä. Ainakin suurimman osan aikaa...

Cervinian matka oli ensikosketus Italiaan. Olimme vuoristossa 2050 metrin korkeudessa aivan Matterhornin kupeessa. Aamulla hotellin ulko-oven avatessa se näyttäytyi kaikessa komeudessaan turistille. Zermattin puolelta katsottuna se näytti juuri siltä Toblerone-vuorelta. Rinteille lähtiessä kahvinruskeiksi paahtuneet hissimiehet huutelivat mukavia ja hotellin ruoat (kuten edellisessä postauksessa) saivat hikoilemaan yöllä, kun vihdoin pääsi "vattan viereen maate!"

Kaikki meni hyvin Torinon lentokentälle asti. Siellä meitä hyppyytettiin suksipussien ja matkalaukkujen kanssa tiskiltä toiselle, kun virkailija päätti sulkea tiskin kesken kaiken. Kolmannen siirron kohdalla minulta meni hermo ja vaadin saada juuri nyt kirjautua lennolle (onnistui parilla perkeleellä!). Taustaa sen verran, että ensimmäisen hyppyytyksen aikana olimme jonossa jo kolmansina, toisen jälkeen ensimmäisinä, kun luukku napsahti kiinni. Ja aina jonon hännille....

www.kiroilevasiili.fi

Lentokentän kahvilassa saimme tuta peri-italialaisen ostoshässäkän. Maksat tähän ja kuittia vastaan saat tuotteen tuolta. Paitsi jos maksat pankkikortilla, sinun on ensin käveltävä 100 metriä tuohon suuntaan, jossa on lähin pankkikorttilukija. Hiki päässä hankin kuitin (itselleni jäätelön ja virvokkeen ja miehelleni kahvin) ja kävelin takaisin noutotiskille. Tiskin naiset palvelivat kaikki miehet ennen minua...

Vuorossa oli unelmien Rooma, ikuinen kaupunki, johon kaikki tiet vievät. Lentokentältä menimme junalla keskustaan mistä otimme taksin hotellille. Selvitimme, että hinta olisi noin 15 euroa. Kuski nosti laukut autoon ja oli ystävällinen, esitteli ajon aikana nähtävyyksiä ja heilutteli kättään puolelta toiselle komeassa kaaressa. Yhtäkkiä taksamittari pompsahti 3,5 eurosta 21 euroon. Mieheni kysyi asiaa kuskilta, joka väitti näytön olevan kello!!!! Laittoi kuitenkin "kellonsa" pysähdyksiin ja lakkasi heiluttelemasta käsiään. Mumisi puoliääneen "Grande turismo!" Huomasimme, että auton katossa oli pieni vipu... Ei meinannut löytää hotellia, ohjasin turistina kartasta ja koko ajan olimme väärällä puolella Tiber-jokea. Kun vihdoin majapaikkamme löytyi, kuski pyysi tuota 21 euroa maksuksi. Mieheni kieltäytyi ja antoi 15 euroa. Kuljettaja tempoi laukut takakontista kadulle, otti rahat ja huusi huonolla englannilla: "Jos olisin tiennyt millaisia turisteja olette, olisin heittänyt laukkunne Tiber-jokeen!" Tervetuloa Roomaan!

Perkeleitä tarvittiin taas seuraavana päivänä, kun meiltä puhallettiin ensin 50 euroa ja sitten kahvilassa kiellettiin istumasta terassille "koska täytyy ajatella muita ihmisiä!" Mitäh? Siinä vaiheessa emme tienneet, että itsepalvelupuolelta leivoksensa ostaneet eivät saa käyttää kahvilan terassia vaan saavat syödä ostoksensa seisaaltaan tai kadun varressa. Ja missäänhän ei tuota lukenut. Otin leivokseni ja latasin taas ne perkeleeni ilmoille. Ilmoitettuani tarjoilijapojalle maksaneeni leivoksen ja olevani samanarvoinen muiden asiakkaiden kanssa kävelin ulos terassilta musta pilvi pääni päällä. Tarjoilija juoksi tovin perässäni selittäen "It´s okey madam, you can sit there..." Mieheni tuli tovin päästä perässäni, nuoleskeli leppoisasti jäätelöään ja tokaisi: "Noh, kannatti tulla Roomaan saakka, että sinusta tuli tuollainenkin puoli esille!"

www.kiroilevasiili.fi

Madonnassa asiat sujuivat. Hotellissa ja ravintoloissa oli todella mukava ja palvelualtis henkilökunta ja kaupoissakin suurimmassa osin. Lievää ihmetystä aiheutti tarjoilijamme, mukava nuori mies, nopea kuin mikä. Toisena iltana pyysi meitä tekemään hänelle palveluksen: olemaan huoneen oven kanssa hiljaisempi! Hän oli majoittuneena poikien huoneen viereen ja hänen mielestään ovi piti kovaa meteliä. Lupasimme kiinnittää asiaan huomiota. Torstaina tarjoilija kertoi, että nyt ovi toimii esimerkillisesti. Hymyili ovelasti, kun kysyin, että onko sille tehty jotain. Oli kuulemma käynyt itse ruuvailemassa oven sulkijaa tiukemmalle, ettei lämähdä. En oikein tiennyt, miten suhtautua asiaan.  Ollakko tyytyväinen asiakaspalvelusta vai ärtynyt siitä, että ihminen, jonka ei kuulu huoneeseen päästä, käy siellä... Kiitin kuitenkin, koska poika vaikutti kovin vilpittömältä. Toivottavasti huomautti myös iltamyöhällä meluavalle italialaisperheelle, että pitäisivät pienempää ääntä käytävällä.

Matkan ainoat rutisijat olivat bussikuskimme. Kädet alkoivat viuhua ja päät pyöriä kun laskettelijoiden kasseja ja suksipusseja piti ahtaa bussiin. Aika luonnollista, että jokaisella on vähintään yksi vaate- ja varustekassi suksipussin lisäksi. Mitähän he oikein olivat kuvitelleet? Menomatkalla tilanne meni rauhallisesti, mutta paluumatkalla Bruno otti herneen nenään. Voi olla, että italialainen ylpeys koki kolahduksen, kun kaksi suomalaismiestä nostivat Brunon mielestä liian raskaan lautapussin auton tavaratilaan. Innsbruckin lentokentällä kuljettaja sitten tempoi kaikki suksipussit puolentoista metrin korkeudelta asfalttiin. No mercy! Bruno sai kuulla olevansa fucking idiot! 

Taitaa se siis olla niinkin, että kyllä suomalaisellakin kiehahtaa, kun tarpeeksi ärsytetään. Jos italialaisella menee hermo jo käytännön pikku järjestelyissä, suomalaisen pinna palaa kun kohdellaan huonosti tai omaisuus on vaarassa. Matkailu avartaa. Kovettaakin. 

Tosi asioita (matkailun varrelta) osa 1

28.2.2012
"Hotellihuoneen parvekkeella. Viereisen rinteen kuuset hohtavat harmaata vihreyttään. Vastapäätä kohoavat lumihuippuiset vuoret. Olemme solassa, jossa sulava lumi pitää meteliään. Olen puolikuntoinen. Nenäontelot ovat kutisevat ja tirskuttaa. Olen pyöreä ja kunto on huono. Kävelin tänään lasten kanssa kylän ympäri ja vielä reilun tunnin valokuvausreissun. Olen aivan hikinen ja poikki. Pakko laihduttaa!"

Havaintojani lomaviikon tiistailta. Kotisuomeen saavuimme lauantaina 3.päivä ja voin sanoa, että paluulennon nousu ja lasku olivat inhottavia. Lähdin matkaan nuhaisena. Välissä oli pari selkeää päivää ja voimautumisen tunnetta. Perjantaiaamuna alkoi kröhä. Sunnuntaina kävin Mehiläisen päivystyksessä: poskionteluntulehdus, kahdeksan päivän antibioottikuuri ja kolme päivää sairaslomaa. Ennen nukkumaan menoa kuumetta oli 39 astetta, aamulla herätessä (yön hikoiltuani) alilämpöä. Ei siis mikään ihan "jiihaa-fiilis".

Kirjoittelen satunnaisia havaintoja reissulta, Pohjois-Italiasta, italialaisista, ruokailusta, suksimisesta, patikoimisesta... Seuraa siis jatkokertomuksia.

Kun kerran laihduttamisesta aloitin, niin jatketaan ruokailulla. Jestas sitä ruoan määrää, mitä iltaisin tuli sisäänsä ahdettua. Pakkoko oli syödä, voitte kysyä. Viikkoa ennen matkaa mieheni ilmoitti meidät molemmat Keventäjiin. Kiva! Hirrrrveen hyvä ajankohta liittyä laihdutusporukoihin! No se viikko meni hienosti. Tilastointini mukaan vain yhtenä päivänä söin enemmän kuin kulutin. Mutta mitä tapahtui Italiassa?

Matkustaessa pyrin aina kokeilemaan paikallisia ruokalajeja. Edinburghissa söin mm. haggista, joka näytti koiran oksennukselta, mutta maistui hyvältä (jos ei ajatellut, mitä söi), pippurista maksalaatikkoa perunamuusin kera. Niin myös tällä reissulla halusin kokea italialaista keittiötä parhaimmillaan. Karppaajan kauhu, se tiedetään. Onhan kyseessä pastojen ja pizzojen koti! Lisäksi suomalaisittain omituiset ruoka-ajat ja neljän ruokalajin illalliset. Ajattelin, että tämän viikon jälkeen ei hyvä heilu!

Aamupalalla croissanttia pähkinävoilla tai kirsikkamarmeladilla, maitokahvia ja jugurttia. Laskiessa oli pakko puolen päivän aikaan saada lounasta. Kulutus oli sen verran kova niillä rinteillä. Pizzaslaissi, polenta e funghi, pestopastaa.... Lepopäivinä klo 13 jälkeen oli miltei mahdotonta löytää ruokapaikkaa. Kylässä oli yksi pikaruokapaikka ja hakemalla löydetyt kaksi pizzeriaa. Muut menivät siestalle, samoin marketit. Marketit aukesivat 15.30 ja ravintolat vasta klo 19. Kävimme siis testaamassa nuo kaksi avoinna olevaa ravintolaa ja mmmmm.... olihan se herkkua. Italian pizzat ovat huomattavasti suomalaisia yksinkertaisempia, mutta silti niin maukkaita. Suomessa syön yleensä kinkku-aurajuusto-ananas- pizzan. Madonnassa ravintoloiden listalla ei ollut yhtäkään pizzaa, missä olisi ananasta. Torstaina söin pizzan nimeltä Madonnina. Se sisälsi herkkupohjan, tomaattikastikkeen ja mozzarellan lisäksi omanaa ja gorgonzolaa. Aika makunautinto! Suosittelen kokeilemaan.

Meillä oli varattuna puolihoito hotellissa. Illallinen alkoi klo 19.30. Suomen aikaa siis 20.30 eli "törkeen myöhään"! Salaattipöytä notkui herkkuja: rucolaa, pinaattia, artisokan sydämiä, tomaattia, maissia, marinoituja paprikasuikaleita, kutunjuustoa.... Ja kun tulit täyden salaattilautasen kanssa paikallesi, siellä nökötti antipasto: pizzapala, kinkkulautanen, lehtitaikinakieppi täytettynä katkaravuilla tai sienillä. Kauhistutti jo tuossa vaiheessa, että mitenkähän ämmän käy!

Varsinaiset ruoat valittiin aina edellisenä iltana listalta 3-4 vaihtoehdosta. Primi piatti oli yleensä joku keitto, munaruoka tai pastaruoka: lasagnea, pestopastaa, tomaattipastaa, pastaa sienillä. Ne pastat olivat herkullisia... myös hirvittävän täyttäviä. Kun hiilaripommi oli ahdettu pötsiin tuli secondi piatti. Söin parina päivänä kalaa (poika kokeili mm. sinihaita, joka haisi kamalalle, muttei maistunut niin pahalle). Muutaman illan secondi yllätti. Suomessa on totuttu siihen, että tomaatti-mozzarella-salaatti tai ilmakuivattu kinkku hunajamelonilla on alkuruoka. Nyt eteeni lävähti lautasellinen parmankinkkua, jonka alle oli piilotettu puolikas meloni viipaleina.

Viimeisenä vaan ei ollenkaan turhimpana dolce, jälkiruoka. Jäätelöä, tiramisua, pannacottaa, jäätelö- tai suklaakakkua, struudelia, hedelmäsalaattia...

Ai että laihduinko? No en taatusti. Vaaka näytti kamalat 4 kiloa viikon plussana. Tein kyllä kokeen ja merkkasin muistinvaraisesti loman ensimmäisen laskettelupäivän ruokailut ja urheilut. Keventäjät väitti, että jäin noin 400 KCal vajeelle päivän suosituksesta. Ja pah, sanon minä! En usko. Kirjasin jopa juomani viinitkin...

Kunhan järkytykseltäni ja pahimmalta taudilta toivun, jatkan muista aiheista!

Tosi vieroittavaa

Tuleeko vieroitusoireita? Tästä postauksesta lähtien pidän reilun viikon blogitauon. Lähden perheen kanssa matkalle, laskettelemaan. Kohde on Italia, Madonna di Campiglio. Siitä tuonnempana.

Kesästä -10 lähtien olen kirjoittanut jotain lähes päivittäin. Natalie Goldberg-kurssi Orivedellä auttoi kirjoitusummetukseen, josta olin kärsinyt tuolloin kuukausia. Oli mahtavaa huomata, että siellä se oli, kaikkien kerrostumien alla, kyky kirjoittaa. Paluumatkalla kotiin itkin ilosta. Olin niin huojentunut. Lauloin Happoradion Kaunis minä-levyn tahtiin ja kyynelehdin.

Ummetustakin tarvitaan, jotta luova voima saa levätä. Symmetriapaussi, sanoisi kuvataiteilija Toivanen. Paussin jälkeen osaa taas hämmästellä niitä ihmeellisiä sanoja ja lauseita, jotka valuvat käden kautta paperille tai näppäimille. Paussin mentyä arvostaa kykyä havainnoida, nähdä, kyseenalaistaa ja kuvailla. Ja kyllä, paussin jälkeen ottaa harppauksia, kehittyy, uskaltaa irrotella. Ei ole mitään menetettävää. Sitä kirjoittaa kuin viimeistä päivää, henkensä vimmalla, ettei uusi tauko tulisi ihan pian. Kirjoittaa pitääkseen sen painostavan hiljaisuuden loitolla.

Minulta löytyy kyniä jokaisesta kassistani. Melkein jokaisesta löytyy myös jonkin sortin vihko (-nen) ja vihkossa epämääräisiä lauseita, huudahduksia, paikan ja kirjan nimiä. Aion piilottaa lauantaina käsimatkatavaroihin päiväkirjan ja pari kynää. Koneessa on aikaa kirjoitella, fiilistellä ja havainnoida. Lähden siis sekä alppihiihtämään että hakemaan inspiraatiota. Forse io imparai italiano. Non capisco, se tuli jo tutuksi Roomassa. Grazie lettore !

Tosi uskovaista

Keskustelin tänään työpaikkalounaalla kollegoitteni kanssa. Meillä on samanikäisiä lapsia ja jokaisella tiedossa kesällä rippijuhlat. Mieliimme palautui omia rippileirikokemuksia ja hetkiä, jolloin olemme olleet lapsiemme tukena rippikoulusuorituksissa, kirkossa tai konsertissa. Eri uskontokunnissa on erilaisia käytäntöjä rippileirien suhteen.

Tiedän mm, että ortodokseilla rippikoulun käyminen on vapaaehtoista. Katolisilla on ristinmerkkinsä. Erään kollegani suku on körttiläisiä. Heillä on samankaltaisia seuroja kuin vanhoillislestadiolaisilla. Muutama päivä lauletaan Siionin virsiä ja "synkistellään". Muslimiuskonto peittää naisen pään, ja Jumalan rankaiseva sormi satuttaa, jos kodin ulkopuolella tai vieraan miehen silmissä näyttäytyy hunnutta. Rukoushetkiä on jokunen päivän mittaan ja ramadanin aikana paastotaan valoisa aika. Toisella äärilaidalla ovatkin sitten Vapaakirkkolaiset.

Keskustelimme siitä, millaisia kokemuksia meillä on erilaisista kirkollisista tilanteista. Eräs äiti-terapeutti kertoi yllättyneensä, miten usein kirkossa lausutaan Amen ja noustaan seisomaan. Siinä voi kokemattomia rippikoululaisia johtaa harhaan ponnahtamalla pystyyn väärissä paikoissa.

Itselläni on kokemus riehakkaasta isänpäivätapahtumasta Hämeenlinnan Vapaaseurakunnassa. Tyttäreni oli 4-luokalla kiinnostunut näyttelemisestä. Hämeenlinnan Miniteatterin ryhmät olivat täynnä. Vapaakirkko mainosti Play up-teatteriryhmää. Soitin sinne ja kerroin, että ihan perinteiseen luterilaiseen seurakuntaan kuulutaan, eikä olla mitenkään päin uskonnollisia, että voiko tytär tulla ryhmään. Minulle vakuutettiin, ettei ryhmässä "jeesustella" ja että totta kai tyttö voi aloittaa ryhmässä. Hän piti toiminnasta ja ohjaajista. Siellä tehtiin vuorovaikutusharjoituksia ja sosiaalisia pelejä sekä isänpäivän näytelmä. Sitä menimme mieheni ja vanhempieni kanssa sinne katsomaan.

Illan ohjelma alkoi seurakunnan nuorisokuoron esityksellä. Välillä joku nousi seisomaan, taputti tai lauloi mukana. Lasten näytelmä oli seuraavana. Se oli koskettava esitys lapsesta, joka oli huolestunut vanhemmistaan. Tytöt näyttelivät hienosti ja äiti pyyhki kyyneleitä. Sitten kahviteltiin ja tarjoilujen jälkeen oli vielä lyhyt jumalanpalvelus. Piano soi, kuoro lauloi, porukka seisoi ja taputti, joku huusi se on täytetty, toinen kiitos kiitos kiitos! Luterilainen istui penkissä ja ihmetteli. Tunnelma oli kuin gospel-konsertissa. Iloinen ja vapautunut. ( Tiedätte mistä puhun, kun palautatte mieleen Blues Brothersit! ) Paitsi meidän penkkirivissä... Pidättyväisyys ja ihmetys juurruttivat ahterimme istuimiin!

Pidin myös ortodoksijuhlallisuuksista häissä ja ristiäisissä. Jo ympäristö on kaunis: kultaa ja tuohuksia. Tilaisuuksiin kuului kauniita esineitä ja liikehdintää. Ei siis ollenkaan raskasta ja staattista.  Muslimiperheiden luona vieraillessani saan olla todistamassa ympäristön yhteyttä uskonnon toteuttamiseen. Toisessa perheessä olohuoneen lattian reunoja peittävät patjat, joilla istutaan ja rukoillaan yhdessä. Toisen perheen vaari käyttää rukouspäähinettä ja kuljettaa mukanaan rukousmattoa voidakseen palvella Allahia siellä, missä rukousaika koittaakaan. Maahanmuuttajille tarkoitetusta suomen keskustelukerhosta hartaimmat uskovaiset lähtevät rukousaikaan kotiin. Näitä perheitä yhdistää siisti, kaunis koti, jossa pitsiä ja kultakoristeita ei ole säästelty.

Tänä talvena ovat palanneet ovelta ovelle kulkevat uskonharjoittajat. Muistan jehovia lapsuuden kotini liepeiltä Imatralla. Isä ei heistä pitänyt vaan ajoi kovaäänisesti tielle. Meillä Hämeenlinnassa kävi aiemmin kaksi kohteliasta mormoni-nuorta, mutta he ovat kadonneet. Nyt pariin otteeseen jehovantodistajat ovat tehneet ristiretkiään peräkylille. Hiukka on ollut huono saalis näillä kylin. Isänsä tytär: ei ole lämmennyt. Ei kyllä miehenikään, mutta on onneksi kohteliaampi kuin appiukkonsa.

Mutta sitten uskonsodat! Maailman turhin juttu, kurttuotsailua ja suvaitsematonta! Turhia kuolemia ja vihaa, vaikka uskonnon tulisi olla hyvyyteen pyrkivä ja laupea asia. Jokaisen oma asia, jota ei toinen voi päähän toiselle kaataa eikä takoa.

Meillä vietetään rippijuhlaa 1.7.12. Aiomme pitää kauniit ja hauskat kesäjuhlat. Ensimmäiset kirkonmenot on jo lusittu, seuraavia suunnitellaan.

Tällaista ihmettelyä tänään ruokapöytäkeskustelun inspiroimana! Uskokaa ihmiset itteenne!

Tosi lasettelija

Lunta tupruttaa liki vaakasuoraan. Istun takan kupeessa pyjama päällä ja nautin lämmöstä. Ulos ei tee mieli, mutta kai sinnekin täytyy koiran kanssa iltapäivällä mennä. Tuli luvattua lähteä lenkille ystävän kanssa... eilen, kun ei vielä tupruttanut...

Päähänpä pälkähti vanha muisto elämäni ensimmäisestä laskettelukokemuksesta. Sen jälkeen muutamasta muustakin. Isäni oli saanut kahdet sukset, joita piti lähteä testaamaan. Ajoimme kahdestaan hänen kanssaan Myllymäkeen Imatran ja Lappeenrannan puolivälissä. Monot jalkaan ja suksille. Ehkä mukana oli hieman suuruuden harhaa, koska muistan ajatelleeni, että helppo homma! Ensimmäisellä laskulla päädyin alas, hissijonolle asti. Selälläni. Puoli välissä paino luiskahti ahterin puolelle ja paiskauduin selälleni suksien päälle. Jalat olivat 90-asteen kulmassa ja pipopääni (silloin ei käytetty kypäriä) pompsahteli lumista rinnettä vasten. Kun vauhti pysähtyi, näin vierelläni monoisia jalkoja ja yläpuolellani pari uteliasta hissiin jonottajaa. Vielä kun ensimmäinen hissimatka mäen alta kummulle tuli roikuttua kapulassa, ei seisottua kapula selän takana... voi nolo!

Samalla reissulla itsevarmuus nousi ensikompuroinnin jälkeen. Muutama mallikas lasku ja sitten taas alkoi tapahtua. Olin juuri päässyt ylätöytäreen ravintolan tasolle, kun oikea suksi hyppäsi vasemman yli, tein oikeaoppisen freestyle-piruetin ja jatkoin matkaa itsekin hyvin hämmentyneenä. Mutta olisittepa nähneet ne kahvilan asiakkaiden ilmeet...

Tuon jälkeenkin on napsahtanut Satua leukaan. Sappeessa naisten viikonloppua viettäessämme oli lauantain ja sunnuntain välissä tullut suojasää. Rinne oli kohtalaisen vetisessä ja nuoskaisessa kunnossa. Sinne ilmestyi harjanteita. Yhteen sellaiseen pamautin suorilta. Sukset jäivät kiinni lumeen, mutta kroppa jatkoi matkaa (massan hitaus!) Päädyin komean kuperkeikan seurauksena niskoilleni muutaman metrin päähän menopeleistäni. Hartialihas venähti. Seuraavan viikon luentokeikka Helsinkiin jäi tekemättä, kuten muutkin sen viikon työt.

Sattuipa myös kerran Kalpalinnassa, kun Venla oli neljän vanha... Kalpiksen antiikkiset hissit olivat (kuinka ollakkaan 1) jumissa ja vain (kuinka ollakkaan 2) kapulahissi toimi. Since Myllymäki en ollut kapuloihin koskenut, jos muunlaisia hissejä oli tarjolla. Nyt yritimme mennä tenavan kanssa kapulalla ylös. Kapula kuitenkin iski äitiä polvitaipeeseen, minkä seurauksena horjahdin eteenpäin. Otin käsillä vastaan, etten olisi murskannut nelivuotiasta ja vastaliikehän on siis taaksepäin. Jälleen kerran olin itselleni niin kovin tutussa selällään-asennossa, jalat koukussa kiinni suksissa. Nyt venähti polvi ja kahden viikon päästä tästä laskettelin Italiassa Cerviniassa polvituessa.

Cerviniassakaan en säästynyt ilmalennolta. Haaveilin siellä kyllä liitovarjolaskusta, mutta se jäi tekemättä. Ihan itse liitelin. Päätin laskea merkityltä rinteeltä ihan vaan siihen viereiselle puuterille, mutta sepä olikin kohtalaisen upottavaa höttölunta. Sukset haukkasivat syvään ja "Hei me lennetään taas!". Seurauksena ei ollut venähdyksiä, vain pehmeä tussahdus ja suu, silmät, kaulus ja hihat täynnä lunta. Armotonta kiroamista ja sen jälkeen hillitön käkätys. Ja hikihän siinä tuli, että sieltä itsensä ylös suori.

Se pahin pyllähdys tapahtui Levillä ja siitä olenkin jo kirjoittanut. Sen seurauksena olin sairaslomalla 5 kk.

Viikon päästä olemme perheen kanssa Italiassa Madonna di Campigliossa Dolomiiteilla. Alkavalla viikolla en mene mäkiin. Pysyn tasamaalla. Korkeintaan teen koiralenkkejä, bailaan torstain tunnilla. Niin ja ohjaan kirjoittajia... Saako kynällä vahinkoa aikaan?