Tosi yrittäjähenkisyyttä

Olen ollut aikalisällä. Syksyllä olen saanut pohtia rauhassa rooliani työelämässä. On tämä vuorotteluvapaasysteemi vaan taivaan lahja. Ei tarvitse hankkiutua sairaaksi tai raskaaksi ollakseen pois töistä (hyi, olipas rumasti ajateltu!). Tämä pähkäily pohjautuu monen vuoden aikaiselle ihmettelylleni, voisinko alkaa täysin freeksi, perustaa toiminimen ja sanoa itseni irti toimestani.

Ideoita piisaa ja intoa. Saan nopeasti luotua konseptin, joka kattaa ryhmän ohjaamisen, luennoinnin (toimintaterapia, terapeuttinen toiminta, ryhmän ohjaaminen ja kirjallisuusterapia) ja työhyvinvoinnin edistämisen. Perustelut näille aiheille syntyvät kivuttomasti ja on papereita näyttää, että ammattitaitoakin on tullut hankittua vuosien varrella erinäisiä opintopisteitä. Nimikin olisi valmiina. Toisaalta pidän myös työstäni sairaalalla. Tahti on vaan vähän rankka aika ajoin. Mutta miten sitten loma-ajat ja sairastelut ja muut yllärit elämässä? Hirveän paljon liikkuvia osasia ja selvitettävää.

Olenko tehnyt asioiden eteen mitään?

1. Kävin verotoimistossa hakemassa paperit toiminimen rekisteröintiä varten. Jeps, ne on luettu läpikin. Ja nyt joudun tunnustamaan tyhmyyteni: en tajua mitä kaikkea pitävät sisällään erilaiset rekisterit, joista olisi pitänyt rastittaa ne, joihin ilmoittautuisin. Mitä tarkoittavat kohdallani alvit? Toisaalta tekisin terveydenhuoltoon liittyvää työtä, josta ei alveja mene, mutta miten on luennointien kanssa? Kääk! Sormi suussa jo. Ja miten määräytyvät verot: ennakkoon vai tehdystä työstä? Seuraava vaihe tässä asiassa olisi joku yrittäjyyskurssi tai mentorin hankinta.

2. Otin yhteyttä Vanajaveden opistoon ja ehdotin luomiani kursseja heille ohjelmistoon. Läpi meni ja syksyn olen ohjannut kahta kurssia. Tämä oli itselleni kokeilu monessakin mielessä: miten minulle sopivat iltatyöt, miten toimin itsekseni ilman tiimiä, miten onnistuvat suunnittelu, organisointi ja toteutus? Palaute oli hyvää ja jatkan kurssien ohjaamista. Ideoita olisi muutamalle muullekin kurssille, mutta miten jaan ajan?

3. Olen neuvotellut 50% työajasta toimeeni. Neuvottelut jatkuvat 16.12. esimieheni kanssa. Tämä olisi minulle sellainen sopivin kompromissiratkaisu. Olisi selkeä tulo joka kuukaudelle, mutta puolet ajasta saisin sitten huseerata omiani.

4. Työtilaa olen katsellut kaihoisin mielin: eräässä kerrostalossa on pieni nelikulmainen tornihuone (aina pimeänä). Siitä saisi todella mahtavan työhuoneen.

Olen nyt puolen vuoden aikana oppinut itsestäni monta asiaa. Yksi niistä on huono markkinointiorientaationi. En millään jaksaisi rummuttaa ja puhua itseni puolesta. Jos joku tulee ja pyytää luentoa tai kurssia tai ryhmää niin asiahan lähtee rullaamaan saman tien. Mutta että itse pitäisi haalia asiakkaita, ääh! Mitä tämä on? Hieman se muistuttaa vaatimattomuutta, en halua häiritä ihmisiä omilla asioillani ja aiheuttaa kiusaantumista, kun pitäisi kieltäytyä, ei ole määrärahoja tuollaiseen tai idea ei toimi juuri tässä paikassa. Laiskuuttakin on mukana. Ja olen mukavuudenhaluinen. On niin helppoa elää vapaa-aikaa, kun tietää, että jokakuukautinen palkka tipahtaa tilille 15.päivä. En siis kestä taloudellista epävarmuustilaa.

Voi voi, vaikea yhtälö. Pitäisi varmaan alkaa lotota tai totota tai pelata nettipokeria suurten seteleitten toivossa. Jos niitten avulla saisi suhata elämäänsä noitten lempiasioitten parissa. Eräs ystäväni jo kyseli eilen, että koska julkaisen kirjallisen novelleita tai jotain muuta "pikku hassutuksia". Niin sekin olisi ihan mahtavaa. Suomessa itsensä elättää kirjailijana vain noin viisi tyyppiä... Sinne joukkoon on kova tunku!

Niin että mitä sitä sitten elämällänsä tekee? Kai tämä reilu nelikymppinen on sitten se välitilinpäätösaika. Se on tuonut mukanaa paljon positiivista ja niistä yksi asia on se, etten enää jaksa heittäytyä hysteeriseksi keskeneräisten asioitten edessä. Ei itku-potku-raivareita ja pakonomaista asian loppuun saattamista. Aika rauhallisin mielin jaksan nykyisin istua ja katsoa, minne tuuli tytön kuljettaa (olematta kuitenkaan passiivinen siirreltävä nappula pelipöydällä).

Tosi rakkaudentekoja

Sylissäni lepää viime viikon Anna. Hömppistelysivujen ja leivontaohjeiden välissä oli 17 sivua tuhtia tavaraa ihmissuhteista. Oikeasti hyvää luettavaa ja vähän erilaisia näkökulmia. Pani miettimään (taas! Tämä elämä alkaa olla yhtä parran sutimista ja funtsimista).

Virtahepo-kirjailija Hellsten miettii, miten voisi alkaa olla enemmän being eikä doing. Kuulostaa toimintaterapeuttiselta ja ah siis niin kotoisalta! Artikkelista oli karsittu turha siirappi ja pariskunnan elämä vaikuttaa ihan normaalilta parisuhdepaltulta: ollaan kriisissä, murrosvaiheessa, toista ei huvita pihahommat juuri silloin kun toinen haluaisi niitä yhdessä tehdä, ärähdellään ja suutahdellaan. Siis kahden terapeutin keskenkin  se menee näin.

Seuraava juttu käsittelikin sitten ainaista parisuhteen vatvomista ja sitä, miten siitä puhuttaessa ollaan aina ongelmakeskeisiä. Hyvä pointti. Mitä jos alkaisinkin niiden ainaisten ärsytysten sijaan kertomaan ystävilleni, mitkä asiat ovat hyvin. Olisiko se joltain pois? Kuulostaisinko kehuskelevalta eliittirouvalta? Toisaalta siinä missä kurjuuden ja ahdistuksen tunteet tarttuvat, tartuttavat myös ilo ja onnellisuus. Yhteinen kurjuus toisinaan kummasti helpottaa. Marmatushetkiäkin tulee siis olla. Mutta että yleistunnelma olisi plussan puolella.

Eräs ystäväni sanoi muutamia vuosia sitten parisuhdekriisissään, että itse minä olen tässä halunnut olla ja niin minä myös olen. Tuo vapaaehtoisuuteen perustuva lausahdus sai silmäni avautumaan. Kysyin, haluanko itse viettää elämääni valitsemani miehen kanssa, jonka seurassa oli tuolloin vierähtänyt liki parikymmentä vuotta. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä. Kyllä haluan. Olen siis tässä suhteessa vapaaehtoisesti, voisin valita toisinkin, mutta haluan asian olevan näin. Muistin ihmetelleeni nuorempana, että miten niin rakastaminen on myös tahdon asia. Nyt olin sen oivaltanut!

Luettuani artikkelia eteenpäin törmäsin toimintatapaan, johon itsekin olen terapeuttina syyllistynyt (voi voi, useammin kuin kerran).

"Puhuminen ei aina pelasta meitä. On unohdettu kaikki muut tavat osoittaa rakkautta"

 "Toisen eteen tekevä ihminen on aliarvostettu nykysuhteessa. Teoillakin pitää olla merkitystä ja sillä, että osoittaa välittämistään muuten."

Havahduin tähän asiaan pari kuukautta sitten. Olen ollut hyvin puhekeskeinen. Jos puhe ei ole auttanut, olen kirjoittanut puolisolleni kirjeen tai sähköpostia. Sanoja, sanoja, sanoja. "Ihminen voi muuttaa asioita vain niin, että saattaa ajatukset tietoiseen muotoon, tarkasteltavaksi."

Viinikellarimme avajaisissa kaveriporukalla mieheni piti pienen puheen. Ja mitä hän sanoi? Että oli rakentanut sen minulle! Ajatustoimintani pysähtyi tuohon lauseeseen, enkä muista mitään puheen loppuosasta. Minulle! Siis tekojen mies!  Monta puzzle-palaa loksahti kohdilleen ja kuvio hahmottui. Jo oli aikakin! Eihän tätä yhteistä taivalta ole vielä kuljettukaan kuin 22 vuotta. Kuinka niin jääräpäistä terapeuttirotua? Onneksi en ole heittänyt hanskoja tiskiin.

Mitä ne vanhempieni ikäpolven ihmiset tekivät muuta kuin rakkauden tekoja? En ole kuullut omien vanhempieni lirkuttelevan toisilleen rakastamisesta tai hanittelevan toisiaan. Ne pussasivat ja ottivat toisiaan kiinni paikoista, joista tiesivät toisen pitävän. Luolamies hankki mammuttia nuotiolle, suomalainen mies rakentaa perheelleen talon (voiko suurempaa välittämisen osoitusta olla?). Back to basic!

Ehkä tästedes osaan katsoa kotona tapahtuvaa toimintaa eri tavalla ja arvostavammin. Käännän ne ehkä rakkaudentöiksi! Aion kyllä edelleenkin puhua ja analysoida asioita, mutten pakota siihen siippaani, joka on enemmän doing kuin talking. Tosin tuo minulle rakennettu viinikellari on toiminut myös monen yhteisen keskustelun todistajana. Olisiko se viini sittenkin viisasten juoma? Parisuhteessakin viisastuu lasillisen äärellä. Kyllä vain, aion edelleenkin änkeä kainaloon sohvalle kesken urheiluruuden (lätkäpelin aikana voi kyllä olla riskaabelia). Ja kyllä, aion edelleen kysyä silloin tällöin, että vieläkö minua rakastetaan. Vastauksen tiedän:"Ilmoitan jos asiantila muuttuu."

Tosi otteita kassajonosta

Viikonloppureissu jouluiseen Tallinnaan. Asennoidutaan jonottamaan buffet-pöytiin ja tax freen kassoille. Kahdeksan pulloa viiniä ostoskorissa ja lasten karkkituliaiset. Kassoja kuusi, jokaisella noin kahdeksan ihmisen jono. Asetutaan reunimmaiseen. Kassarouva osoittautuu hitaaksi. Ikää rapiat 50, mutta ilmeisesti harjoittelija. Joku mies tulee valittamaan, että on rahastettu väärästä viinistä. Vaatii 10 euroa takaisin. Täti joutuu hakemaan toisen naisen hätiin. Ja jono seisoo. Ei näe, on liian huono valo. Katsoo lasien takaa ja yli, ei erota ajokortista henkilötunnuksen loppuosaa.

Miehellä alkavat hikikarpalot pyöriä otsanahkalla ja paino vaihtuu ahkerasti jalalta toiselle. Tulee muutama ruma sana. Maadutan miehen silittämällä hartiasta ja katsomalla lempeästi. Sitten sillä muljahtaa silmät päässä ja hetken näyttää siltä, että se alkaa huutaa. Painan pään olkapäätä vasten ja kuiskaan, että vielä kestää.

Tässä vaiheessa silmien muljahduksen syy ei enää ole hidas kassa. Takanamme seisoo kaksi pukeutumisellaan itsensä hyvätuloisiksi viestittävää miestä pääkaupunkiseudulta (yhteenveto viiden ensisekunnin vaikutelmasta ja suusta päässeestä legendasta). Molemmilla on vielä hieman promilleja veressä. Miehet yrittävät keskustella asialliseen sävyyn ja sivistyneesti. Ensin käydään läpi golfbägien sisällöt, sitten paheksutaan vanhaa kaveria, joka on eristäytynyt löydettyään vaimon Thaimaasta. Ei vastaa soittoihin, ei tule illan viettoihin. Vaimo on ihan fiksu, "ei sentään mikään perunanpoimija!"

Miehet siirtyvät pohtimaan sitä, että onko oma kumppani edustuskelpoinen. Tässä vaiheessa minun mieheni sisäinen murahtelu alkoi. "Niin että oletko joutunut pohtimaan, että ilkeääkö vaimon ottaa edustustilaisuuksiin?"   Kovasti ilahtuisin tuollaisesta pohdinnasta juu varsinkin, jos itse olisin kohteena!

Kotona sitten illalla kysyn mieheltäni, että no, montako kertaa olet joutunut asian tuota laitaa miettimään. Ihana siippa! Ennen tuota kuultua keskustelua ei ollut käynyt edes mielessä, eikä tuonnemmin tulekaan! Ja taas havahdun pohtimasta sitä ihmisyyttä... Ihmistä meikin, maskin, merkkipokien, tittelin, auton ratin ja brändivaatteitten takaa.

Tosi tekstinsyöttöä

Olen kova lähettelemään tekstiviestejä. Ennätykseni on yli 1000 kuukaudessa (kerran). Ai mistäkö sen tiedän? Operaattori muisti muhkeammalla laskulla... Omaan tekstariliittymän, jossa saa lähettää max 1000 viestiä samaan kk-hintaan. Kirjoitan ennemmin kuin soitan. Arvostan siis kännykässä hyviä kirjoitusominaisuuksia ja isoa näyttöä. Viime vuosina näytön ja fontin koko on kyllä kummasti pienentynyt. Olen joutunut ottamaan käyttöön ne valikon suurimmat mahdolliset kirjaimet.

Nykyinen puhelimeni on Nokian E71. Perin sen mieheltäni hänen ostettuaan uuden IPhonen. Puhelimessani on jättimuisti, hyvä suuri näyttö, nopea nettiyhteys ja pirun pienet näppäimet! En pidä omia käsiänikään suurina, mutta miten raavas mies saa noista kirjaimista irti tolkullista tekstiä? Jokainen sana on pakko tarkastaa, eli kirjoitusnopeus kärsii. Ja siitä jos mistä olen ollut ylpeä. Alppireissulla Itävallassa muinoin matkakumppanimme ihmetteli näppäilynopeuttani. Enää ei ihmettelisi, korkeintaan tihrustustani.

Nykyisessä puhelimessani en voi käyttää arvaavaa tekstinsyöttöä. Sekin hidastaa toimintaa. Luin eräästä naisten lehdestä kannanoton tekstinsyötön ontuvasta logiikasta. Sen mukaan kännyköiden suunnitelusta vastaavat miehet. Muistista puuttuu niinkin tärkeät sanat kuin kajal ja tampooni. Yhmm! Arvaavan tekstinsyötön kanssa on kyllä saatu aikaan meheviä nauruja. Yhden kirjaimen heitot ovat ihan normaalia arkikieltä, niiden merkityksen pystyy päättelemään asiayhteydestä. Mutta ajoittain on käynyt aika meheviä merkitysmutaatioita.

Olimme lähdössä reissuun, mies odotteli töissä meitä muita ja laittoi tekstarin, että onko kaikki jo tulleet ja joko kohta lähdemme häntä hakemaan? Laitoin pikaisen vastauksen lähtötohinoissa että odottelimme vielä Villeä, mutta "Venla tuli jo kotiin". Mies vastasi monella kysymysmerkillä vahvistaen, että onko kaikki varmasti okei????? Tekstinsyöttö oli päättänyt vastata miehelleni, että "Ufoja tuli jo kotiin".

Kohtalaisen kiusallinen moka sattui ollassani töissä Riihimäellä nuorten aikuisten päiväkuntoutuksessa. Olin tiiviissä yhteistyössä nuorten työpajan työntekijän kanssa. Meiltä jokunen nuori siirtyi jatkokuntoutukseen heille. Pajalla nuoret tekivät käsitöitä, opettelivat tietokoneen käyttöä (tekivät mm. hakemuksia kouluihin ja työpaikoille) ja entisöivät huonekaluja ja muuta tavaraa. Toimipaikassame tehtiin remonttia ja sen varastosta löytyi kaksi polkupyörää vailla omistajia. Päätimme kunnostuttaa ne terapiapyöriksi yksikköömme. Laitoin vastuuohjaajalle viesti:  "Mulla olisi täällä kaksi pyörää, pitäis korjata. Onnistuuko?" Pariin päivään ei kuulunut mitään ja aloin jo tuskastua. Sitten Janita soitti. Kuulin jo äänestä, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Hän kysyi mitä olin viestilläni tarkoittanut. Kerroin, ja kuulin, miten ohjaaja huokasi helpotuksesta. Hetken puhuttuamme selvisi, että kännykkäni oli taikonut viestini muotoon: "Mulla olisi täällä kaksi syöpää, pitäis korjata. Onnistuuko?" Kääk!

Ehkä pienistä näppäimistä on nykyisin etua. Teksti tulee useimmiten tarkistettua. Aamuisin saatan kuitenkin ilahduttaa ystäviäni kirjoittamalla klingonin kielisiä viestejä. Se on kummallista, miten pikku e, b ja o näyttävätkin niin samalta. Laiskuuttani en jaksa hakea laseja kylppäristä. Nyt vika on ihan naisessa, ei tekstinsyötössä.

Tosi kansainvälistä

Olen yrittänyt tolkuttaa lapsilleni kielitaidon tärkeyttä. Uskon jotain heidän sisäistäneenkin ja melko hyvin pärjäävät matkoilla englannillaan. Ymmärtävät ainakin. Kesällä oli ilahduttavaa huomata, miten 15v hoiteli asioita lontoolaisessa musiikkikaupassa. Keskusteli myyjän kanssa ukulelesta ja sen ominaisuuksista sanoilla, joita en itse ymmärtänyt. 


Molemmilla englanti on alkanut jo toisella luokalla. Tytär otti vitosella A2-kieleksi saksan. Nyt molemmat opiskelevat sitä pakkoruotsia ja pojalla valinnaisena yhdeksänneltä lukioon espanja. Eilen nuorempi tuskaili tulevan saksan kokeen kanssa. Koetta edeltävän illan paniikkia! Symppasin häntä kovasti, sillä itse koin saksan vaikeana kielenä sanajärjestyksensä ja das-der-die-systeeminsä vuoksi. Saksan sanotaan olevan hyvin matemaattinen kieli. En tajunnut matematiikkaa, en myöskään saksaa. 


Väitän osaavani englantia nyt paremmin kuin abivuotenani. Siitä suuri kiitos matkustamiselle ja ulkomaisille ystävilleni. Ruotsiakin olen yrittänyt ylläpitää ruotsinkielenopettajaystäväni ja anoppini kanssa ajoittain viestittelemällä på svenska. Välillä kerron kyllä ihan päättömiä juttuja. Kesällä piti kirjoittaa Norjan matkalta, että on ollut kiva reissu, niin sepä meni muotoon "Vi har haft gul resa!" Jätte kiva! Kyllähän siellä aurinkokin paistoi juu ja kovin oli keltaista! 


Englantia tulee siis käytettyä jos ei viikottain niin ainakin kuukausittain. Minulla on ystävätär Madridissa. Tapasimme vuonna -87, kun hän oli opiskelijavaihdon kaksi viikkoaan Espoossa Teknillisessä Korkeakoulussa ja asui meillä. Siitä lähtien olemme Pazin kanssa kirjoitelleet. Ensin kirjeitä ja nyttemmin s-postia ja välillä huvin vuoksi maapostiakin. Olemme tavanneet tuon ensikerran jälkeen kahdesti Espanjassa. Kommunikointi on helppoa: kummankaan kotikieli ei ole englanti ja tasomme on liki sama. 


Kuopiossa asuvat ystävämme, joista mies on mieheni lapsuuden ystävä, rouva kotoisin Kanadasta. Rachelin kanssa viestittelemme Fb:n kautta, tekstareilla silloin tällöin ja harvoin puhumme puhelimessa. Vaikka hän on asunut Suomessa jo muutamaankin otteeseen, varmaankin yhteensä yli 10 vuotta, kommunikoimme pääosin englanniksi. Rachelin englanti on selkeää ja ymmärrän häntä hyvin. Itse huomaan joutuvani ajoittain etsimään kiertoilmauksia, kun en löydä sitä juuri oikeaa. Viikonlopun vierailun aikana pää koodautuu englannille niin totaalisesti, että sunnuntaiaamuna toivotan lapsilleni good morning! Ensimmäisenä iltana olen todella uupunut, koska vieras kieli vaatii paljon enemmän aivotyötä kuin tämä kotoinen pulina.


Englannin kieltä tulee kiitettävästi luettua myös netistä sekä ammattikirjallisuudesta. Saan myös joitain kuukausitiedotteita muutaman vuoden takaisen Lontoon opinto-laatumatkan jäljiltä. Loimme kollegani kanssa yhteyksiä toimintaterapian tiimoilta Maudsley hospitaliin, jossa toimii Lontoon alueen taidekoordinaattori (art manager). Hän luo kontakteja sairaaloiden, taiteilijoiden ja taidemuseoiden ja -gallerioiden välillä. Helen lähettää uutisia toiminnasta s-postilla edelleen. Mahtava työ hänellä! Karnac-kirjakaupassakin tuli vierailtua, joten saan nyt sen kirjauutuuksista tiedotteen joka kuukausi. 


Lontoossa tutustuin myös intialaiseen Indiraan, jonka kanssa kirjoittelimme jonkun aikaa. Hän kutsui jopa vierailulle Kalkuttaan. Nyt kaipailen häntä. S-postisysteemi töissä muuttui ja Indiran yhteystieto katosi vanhan mukana (oma moka, mitäs hidastelin). Barcelonassa tutustuin rannalla puolalaiseen tyttöön, joka myös jonkin aikaa kirjoitteli minulle englanniksi. Barcelonetan rannan lattariravintolassa sitten kansainvälisenä kielenä toimi tanssi: cha cha ja salsa...  


Jonkin verran olen myös ollut ajatusten vaihdossa Lontoossa asuvan luovan kirjoittamisen ohjaajan Gillie Boltonin ja häntä edustavan kustantamon kanssa. Sain kunnian osallistua kustantamon uusimman kirjan tekoon artikkelillani. Se oli haastava homma: kertoa omasta päiväkirjatyöskentelystä ja kääntää pari omaa runoa englanniksi niin, että merkitys säilyy.


Hyvät ystävämme asuvat Sveitsissä. Heidän lapsensa ovat todella etuoikeutettuja. Isä on ruotsinkielinen, äiti suomenkielinen. Lapset ovat olleet englanninkielisessä päiväkerhossa ja nyt opiskelu tapahtuu kylän koulussa sveitsin saksaksi. Siihen kun vielä lisää kielet, joita valitsee opiskeluunsa (ranska, italia?) niin aika hyvä cocktail on valmiina! Sveitsin saksa on muuten tosi hassun kuuloista: kurkkukorahduksia ängetään joka väliin ja päivittäinen tervehdys kuulostaa aivastukselta! 


Ihailen ihmisiä, jotka osaavat monia kieliä. Heille taatusti maailma on avara ja mielenkiintoinen, ehkä vähemmän pelottava paikka. Omien vanhempieni en voisi kuvitellakaan matkustavan muualle kuin Tallinnaan, missä viroa ymmärtää edes jonkin verran. Olen tutustunut kosovolaisperheeseen ja toiminut ikään kuin heidän tuki-ihmisenään vuoden päivät. Rouvan kanssa puhumme suomea. Hän opettelee sitä vasta haparoivin ottein. Itselleni on haastetta malttaa puhua tarpeeksi rauhallisesti ja ehkä hieman yksinkertaisin lausein, jotta hän ymmärtää sanomani. Elekielellä mennään loput. Lapset puhuvat albaniaa ja suomea ja vanhimmat opiskelevat nyt englantia koulussa. Perheen isä taas on oikea multilingual man. Hän puhuu noin kymmentä kieltä niin, että pärjää päivittäisessä asioinnissa hyvin. Ongelma on kirjoittaminen. Suomenkielessä kaksoiskonsonantit ovat erityisen hankalia.


Minun mielessäni on kytenyt pieni kipinä, että voisin jollain muotoa tehdä töitä toisesta kulttuurista tänne syystä tai toisesta muuttaneiden kanssa. Olen käynyt Hämeenlinnan Setlementin toimipisteessä muutamaan otteeseen ja pitänyt sen ilmapiiristä. Sen arvomaailma sopii yhteen omani kanssa: arjen keskellä toteutuva lähimmäisenrakkaus, yhteisöllisyys ja erilaisten ihmisten välinen yhteistyö. 


Ajattelen, että toisen kielinen tai toisen värinen ihminen ei ole uhka vaan rikkaus. Voimme oppia toinen toiseltamme erilaisia perspektiivejä ja sitä kautta  ymmärtää, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Ei meitä suomalaisia mörököllejäkään aina  niin helppoa ole maailmalla tajuta!

Tosi ryhmänohjaajan päästötodistus

Tämän syksyn Vanajaveden opiston kurssit ovat nyt ohi. Lukupiirin naisten kanssa panimme kirjat hyllyille jo marraskuun alussa ja maanantaina päättyi Viisas kynä-kirjoittajakurssi. Hieman haikein ja hyvillä mielin pohdin kulunutta kautta. Tämä on ollut minulle todellinen muutosten syksy. Olen saanut aikaa itselleni vuorotteluvapaalla ja kokeilla uudenlaisia työjuttuja. Moni asia on selkiytynyt ja uusi suunta alkaa hahmottua.

Jäin miettimään, millainen on oma ohjaajuuteni tällä hetkellä. Sain viimeisellä kokoontumiskerralla palautetta ryhmästä, paljon ruusuja ja vähän risuja. Hyvä suhde! Teimme enkelinsiivet-harjoituksen, jossa paperille toisen selässä saa kirjoittaa hänestä positiivisia asioita. Omassa lapussani luki:
                                 Ihana ilopilleri!                  
Kannustava                                                          Ihana ope
         Ihanan värikäs persoona            Räväkkä ope
                                                          kaikille niin tasapuolinen
   Rempseä nainen, kiitos!                                                
                                             Mun rakas pulinapoksi, kiitos kun olet!
                                                    (ryhmässä ollut ystäväni!)                                        
                 Viinisieppo

Kiitos siitä, että
aina jaksoit olla                                 Kiitos ihanista ohjeista =o)
innoissasi.
                        Kiitos voimaannuttavista ja antoisista
                        maanantaihetkistä. Halauksia.
                             Muista myös itseäsi.

Aika huimaa! Ihan vetää pienen ohjaajan hiljaiseksi. Mietimme porukalla sitä, miten vaikeaa onkaan ottaa vastaan noin paljon hyvää. Sitä nimittäin sai ihan jokainen ryhmän jäsen. Ihminen kyseenalaistaa palautteen, etten minä nyt ole tuota ansainnut ja luulette vaan, en minä oikeasti ole tuollainen. Mutta niin me vaan toinen toisemme näemme ja itseämme peilaamme toisiin. Ja kai se on se suomalainen vaatimattomuus, mikä tuossa kohtaa pistää sanomaan: "No emmä nyt tiiä, tuollanen tavallinen puutarhajyrsin!"

Sain palautetta ammattitaidosta ja moitteita siitä, että kurssi olisi saanut olla pidempi ja olisi hieman enemmän pitänyt rajoittaa pulinaa. Allekirjoitan! Tämä saikin minut kaivamaan esille 2003 tekemäni opinnäytetyön HAMK:n ryhmänohjaajan erikoistumisopinnoista. Tutkin siinä ohjaajan rooleja ja tehtäviä.

Ryhmänohjaajalla on pelkistetysti viisi erilaista rooli ja tehtävää.

1. Innostaja: "Mitä ihanaa ryhmä ja ryhmäläiset tänään saakaan aikaan?" Innostajuus on ohjaajan sisäinen liekki, usko ihmiseen ja voimavaroihin. Innostaja pitää yllä toivoa ja luo ryhmän ilmapiiriä omalta osaltaan.

2. Terapeutti: "Yhdessä etsien!" Terapeutti on kuuntelija, yhteisen kielen luoja, joka kantaa huolta luottamuksellisuudesta ja turvallisuudesta ryhmässä. Tässä roolissa ohjaaja nostaa tietoisuuteen asioita ja haluaa syventää kontaktia, päästä lähelle ihmistä.

3. Tutkija: "Näen, kuulen, haistan, maistan, tunnen." Tutkijan roolissa ohjaaja havainnoi, puhtaasti ja neutraalisti tuo esille havaittavissa olevaa ja antaa palautteen tämän kautta. Ei oleta.

4. Johtaja: Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty." Ohjaaja on ryhmässä aina johtaja. Johtaja organisoi ryhmän ja luo sille struktuurit, kantaa vastuun perustehtävän suuntaisesti. Hän suunnitteleen, arvioi, palauttaa tavoitteisiin, edustaa selkeyttä.

5. Taiteilija: Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!" Taiteilijapuoli näkyy ohjaajan omassa olemuksessa, persoonallisessa tyylissä ja käden jäljessä. Taiteilija huolehtii tilanteen esteettisyydestä ja välineistä.

Palautteen mukaan tutkittuna oma ohjaajuuteni lepää vankasti terapeutin, innostajan ja taiteilijan roolien varassa. Vaikuttaa siltä, että niillä osa-alueilla olen onnistunut. Terapeutin ja tutkijan roolit ovat enemmän kuitenkin vielä käytössä toimessani toimintaterapeuttina. Opiston ryhmäthän eivät ole terapiaryhmiä. Tutkijan roolia on saanut käyttää miettiessä harjoituksia, mikä voisi viedä ryhmäläisten omia prosesseja eteenpäin ja millä keinoin voin ohjaajana lisätä ryhmähenkeä ja jakamista.

Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti rooliini johtajana. Luotan siihen, että struktuuri on ollut kunnossa, mutta tuo ajan jakaminen itse kirjoitusharjoitusten ja niiden jakamisen välillä on se heikoin lenkki tässä yhtälössä. Itse olisin kiinnittänyt ryhmän jäsenenä huomion samaan asiaan. Siis sitä täytyy kehittää. Muistan jo tuolloin -03 pähkineeni tämän roolin kanssa.

Ryhmäni idea perustuu hyvin pitkälti Natalie Goldbergin ajatuksiin kirjoittamisesta (kuten blogissani Tosi kriittistä olen hieman jo kirjoittanut). Goldberg sanoo, lue paljon, kuuntele paljon, kirjoita paljon! Ryhmässä emme välttämättä kirjoittaneet määrällisesti paljon. Pyrkimys oli kirjoittaa laadullisesti jotain erilaista, paljon raakileita, joista voi jalostaa eteenpäin. Haimme uusia ilmaisuja, yritimme nitistää sisäisen kriitikon. Yritimme päästä ahtaasta sisäisestä mielikuvasta, miten pitäisi kirjoittaa. Ja jaoimme kirjoittamamme tekstit. Opettelimme kuulemaan eri perspektiivejä. Siinä on se vaaran paikka, jolloin mopo voi karata käsistä, ja karkasikin muutamaan kertaan!

Olen niin kiitollinen palautteesta, kiitos ihanat ryhmäläiseni! Sitä tulee helposti sokeaksi omalle toiminnalleen. Palautteen avulla voin tarkastella sitä taas uudestaan ja tuoreesti. Ylpistyä en palautteesta aio. Itse kuulutan aina positiivisen palautteen merkitystä opetuksessa ja kasvatuksessa. En kuulu siis siihen kastii, joka ajattelee, että kehut ylpistyttävät. Autoitte minua taas lähemmäs omaa mottoani:

Anna minulle tyyneyttä hyväksyä se,
mitä en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa se
minkä voin
ja viisautta
erottaa nämä kaksi toisistaan.
-Franciscus Assisilainen-

Tosi maapostia

Näin pakkaspäivinä tulee käytyä ulkona kaksi kertaa päivässä. Kiitos Hämeenlinnan postin. Anteeksi Itellan.

Toiveikkaana klo 11.30 pakkaan itseni keltaiseen untuvatakkiin ja vedän jalkaani tyttären vaaleanpunaiset Reinot. Koira pissalle samalla kun käyn postilaatikolla. Ja ei! Vasta sanomalehti laatikossa. Ennen (hyvinä aikoina) posti tuli jo kymmemeltä. Ei tarvinnut odotella. Nyt tulee ihan mummeliolo: päivän kohokohta on postin saapuminen! Postimies on kyllä sama vanha ja sangen ystävällinen, lapa pystyssä aina kun tiellä kohdalle sattuu. Eli sitten klo 12 jälkeen uusi tälläytyminen takkiin ja laatikolle.

En tajua, miksi ihmeessä hyvä ja kansainvälisesti ymmärretty Posti-nimi piti vaihtaa Itellaksi. Missä muualla posti on jotain muuta kuin post, posta, post office, poste (no joo espanjaksi joku correo)? Aina tietää, mihin voi lähetettävät turistikorttinsa jättää. Vaan tietääkö Suomessa turistit? Lukeeko Suomen turistioppaassa jo, että posti = Itella? Tahtoo Postin takaisin ja yhtä ripeänä kuin ennen! Näin sähköpostin ja tiimipostin aikana ihminen muuttuu malttamattomaksi. Itellan logo voisi olla etana. Tai kilpikonna. Muutetaan nimi samalla Etanapostiksi. Vai olisiko Konnakuljetus?


Vanhat sukulaistädit lähettävät vielä kirjekuorissa onnitteluseteleitä. Niinhän ei todellakaan saisi tehdä. Tässä taannoin yhdeltä tuttavalta jäi 100 (sata!!!!) euroa saamatta. Eikä minun oikeasti pitäisi myöhäisestä postin tulostakaan valittaa. Ystävättäreni saa tilaamansa naistenlehden vasta viikon myöhässä. Itella luottaa kierrätykseen: jaetaan lehdet vääriin osoitteisiin niin lehdestä on iloa useammalle!