En saanut illalla unta. Jostain kummaakin kummemmasta syystä mieleeni alkoi tulla juomien nimiä ja hassuja mielikuvia.
Ihan ensimmäinen paukkuni (alaikäisenä Vuoksenniskan Mörköpubissa) taisi olla Sininen enkeli. Imatrankoski, Lola, lokakuu 1986. Täysi-ikäisyys! Auringonnousu ja Beduiini. Kauniita drinkkejä kivoilla nimillä. Niitä saattoi mennä 7 illan aikana. Nykyisin tuosta määrästä menisi jo henki. Viinikellarin saatuani olen tullut entistä varmemmin viinin litkijäksi. Varsinkin punainen maistuu. Ennen sain siitä migreenin, nykyisin en. Siedätyshoito on siis tehonnut.
Olen aina sanonut, etten juo mitään K:lla alkavaa: kahvia, kaljaa, kossua enkä konjakkia. Noistakin olen siedättynyt jo kahviin. Parasta se on vaniljalla maustettuna. Kaljaa, anteeksi olutta, en juurikaan juo. Paitsi jos siinä on suklaa-, kirsikka- tai sitruuna-aromi. Tosi neitiä!!! Sitten ovat nuo kossu ja konjakki. Konjakki saa minut kakomaan ja kossu menee jossain booleissa tai sekoituksissa. Ennen sitä juotiin vallan niitä drinksuja.
Kellon käännyttyä jo aamun tunneille pohdin, mistä drinkit oikein nimensä ovat saaneet ja hihittelin itsekseni, miltä oikeasti näyttäisi, jos tilatessani Grasshopperin eteeni tuotaisiin heinäsirkka. Olisiko sillä se sellainen pieni kiinalaisvalmisteinen paperisateenvarjo tai kimalletta selässä? Soittaisiko se minulle? Entä jos tilaan Valkovenäläisen tai Mustan ryssän? Ymmärränkö heitä, puhuvatko he suomea tai englantia? Makaisiko edessäni tummaihoinen venäläismies pienissä stringeissä? En kyllä haluaisi sekaantua Valko-Venäjän vaalisotkuihin ja Lukashenkoon... Löytyipä uusien drinkkien listalta Bin Ladenkin! Kääk!
Mummon tohveli olisi varmasti söpö. Aino! Mutta entä jos se olisi jo vuosikymmeniä käytetty? Vanhat ihmisethän eivät heitä mitään pois vaan käyttävät loppuun. Siirtävät läpipuhki tallatut kengät vielä saunamökki- tai navettakäyttöön. Se voisi siis olla risa, pahanhajuinen, tupsunsa menettänyt, linttaan astuttu. Tai korollinen hienostelutossu. Ei, se ei olisi mummon tohveli.
Talvi-iltojen iloksi voisi sopia Lumipallo. Saisikohan sen maustettuna ja pillillä kauniissa jäätelömaljassa? Tai Kelkka. Haluaisin sellaisen vanhanajan puisen, jollaisella viiletin kiljuen Badgasteinissa vuoren rinnettä alas. Häränsilmää, Bloody Marya tai paukkua nimeltä Itsemurha en verisyyden vuoksi halua edes kuvitella. Hyi olkoon!
Olisi siinä ihmisillä ihmettelemistä, kun baarimikko raahaisi tiskille Sukellusveneen! Saisinko miehistön kanssa, vai tuleeko siitä lisämaksua? Hieman pelottava vehje kuitenkin. Sillehän saattaisi käydä kuin Kurskille.
Taidan kuitenkin olla Herkkä, kuiskata I love you ja ottaa seuraavaksi Irish kissin ja Sex on the beach. Hmmmm!
torstai 30. joulukuuta 2010
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
Tosi viitseliästä
Joulun aikaan olen saanut huomata monenlaista välittämistä ympärilläni. Ensinnäkin olin todella yllättynyt siitä joulukorttivirrasta, joka postilaatikkoomme vyöryi. Niitä on aina vaan niin ihanaa saada ja lukea. Laitoin osan Ranskasta tuotuun seinätelineeseen, loput olivat olohuoneen pöydällä hipelöitävänä.
Minut sai erityisen iloiseksi vanhemman lapsen kommentit: "Äiti, nyt mä ymmärrän, miltä tuntuu, kun joutuu kantamaan toiseten kamoja!" Hän auttoi ihan omatoimisesti tavaroitten kantamisessa autosta kämpille ja takaisin sekä kauppakassien kanssa. Siitä on tulossa ihan ihminen!
Mies sanoi Lapin reissulla, että hänestä on ihanaa olla juuri meidän kanssa tässä ja nyt. Miten iso voima ääneen sanotuilla pienillä sanoilla. Ja todellakin, meillä oli mahtavan hauskaa perheen kesken.
Paluumatkalla jossain Hiidenkylän tienoilla (kylä, jossa noin 4 taloa) oli tien varrelle kilometrin matkalle jäädytetty kymmenittäin jäälyhtyjä. Joko siinä on mennyt monen monta pakkasyötä muutamalla ämpärillä tai sitten asialla on ollut koko yhteisö kymmenine ämpäreineen. Miten onkaan, aivan ihanaa matkantekijöiden huomioimista. Nyt ne eivät olleet valaistuja, mutta ilahduttivat sellaisenaankin. Miten upeaa onkaan ollut joulun pyhinä ajaa tuota kynttilöin valaistua valtatietä.
Etelästä tuli viestejä pitkin vapaita, että lunta on tullut kymmeniä senttejä. Hiukka pukkasi hikeä päähän jo pelkkä ajatus siitä, että kotiin tultaessa on ensin pysäköitävä auto tien varteen ja tehtävä lumityöt (joista minulle tulee paha hiki) ennen kuin saadaan matkatavaralasti pihaan purettavaksi. Ja kello on tuolloin puoliyö. Ajoin loppumatkan ja 100 m ennen kotia mies veti jo hanskat käteen ja viritteli voimiaan tarttua lumilinkoon. Voi miten lämmin läikähdys kävi sisikunnassa, kun huomasimme, että piha oli kolattu! Paras joululahja!
Laitoin heti viestiä ystävättärelleni Tovelle: "Kukahan tonttu on käynyt antamassa parhaan joululahjan kolaamalla pihan matkalaisten tulla kotiin? Kiitos talkkareille, jos osui oikeaan osoitteeseen tämä!" Aamulla tuli vastaus: "Maukka sanoi, että joku ukko ja akka, ukolla kippura piippu suussa, oli olleet siellä."
Minut sai erityisen iloiseksi vanhemman lapsen kommentit: "Äiti, nyt mä ymmärrän, miltä tuntuu, kun joutuu kantamaan toiseten kamoja!" Hän auttoi ihan omatoimisesti tavaroitten kantamisessa autosta kämpille ja takaisin sekä kauppakassien kanssa. Siitä on tulossa ihan ihminen!
Mies sanoi Lapin reissulla, että hänestä on ihanaa olla juuri meidän kanssa tässä ja nyt. Miten iso voima ääneen sanotuilla pienillä sanoilla. Ja todellakin, meillä oli mahtavan hauskaa perheen kesken.
Paluumatkalla jossain Hiidenkylän tienoilla (kylä, jossa noin 4 taloa) oli tien varrelle kilometrin matkalle jäädytetty kymmenittäin jäälyhtyjä. Joko siinä on mennyt monen monta pakkasyötä muutamalla ämpärillä tai sitten asialla on ollut koko yhteisö kymmenine ämpäreineen. Miten onkaan, aivan ihanaa matkantekijöiden huomioimista. Nyt ne eivät olleet valaistuja, mutta ilahduttivat sellaisenaankin. Miten upeaa onkaan ollut joulun pyhinä ajaa tuota kynttilöin valaistua valtatietä.
Etelästä tuli viestejä pitkin vapaita, että lunta on tullut kymmeniä senttejä. Hiukka pukkasi hikeä päähän jo pelkkä ajatus siitä, että kotiin tultaessa on ensin pysäköitävä auto tien varteen ja tehtävä lumityöt (joista minulle tulee paha hiki) ennen kuin saadaan matkatavaralasti pihaan purettavaksi. Ja kello on tuolloin puoliyö. Ajoin loppumatkan ja 100 m ennen kotia mies veti jo hanskat käteen ja viritteli voimiaan tarttua lumilinkoon. Voi miten lämmin läikähdys kävi sisikunnassa, kun huomasimme, että piha oli kolattu! Paras joululahja!
Laitoin heti viestiä ystävättärelleni Tovelle: "Kukahan tonttu on käynyt antamassa parhaan joululahjan kolaamalla pihan matkalaisten tulla kotiin? Kiitos talkkareille, jos osui oikeaan osoitteeseen tämä!" Aamulla tuli vastaus: "Maukka sanoi, että joku ukko ja akka, ukolla kippura piippu suussa, oli olleet siellä."
lauantai 25. joulukuuta 2010
Tosi nanot
Etelä-Lappi. Hämy. Hoidetut rinteet ja ladut, uudet sukset ja kauheesti intoa! Ja niin lähdettiin miehen kanssa jouluaattoiltana. Minä uusilla Peltosen nanoilla ja mies voideltavilla ammatilaisen Atomiceilla...
Ensimmäinen ongelma koitti kävelytien päässä, kun kävelimme huoneistosta siihen ja aloimme sovitella monoja suksiin. Minähän olin käynyt JO kaksi kertaa suksimassa, joten helppo homma. Miehellä oli vasta voidellut, ihka tuoreet sukset ja monot. Eipä menneet millään lukkoihin. Aina lipsahti pois. Ajattelin, että nyt tuo kyllä menettää hermonsa ja häipyy sadatellen takaisin kämpille. Kävi kuitenkin onneksi vain kääntymässä: tarkasti lukkomekanismin toimintaperiaatteen (ja sai apua teineiltä). Sitten sauvat. Kolme reikää käsineosassa. Mistä mennään sisään ja mitä pitää tulla ulos mistäkin? Kääk! Toinen kauhun paikka.
Välineet oli paikoillaan ja sitten lähdimme liu'uttelemaan kohti valaistun ladun alkua, jonka kyltti kertoi olevan 200 m päässä. Moottorikelkkaväylää pitkin ajotien laitaa menimme peräkanaa, minä edellä. Vauhti kasvoi uhkaavasti ja katsoin parhaaksi aurailla. Alikulkutunnelin alla oli hiekkaa.... juoksuksi meni ja huusin varoituksen sanoja miehelle joka vyöryi perässä. Ei kuullut mitä huusin, mutta tajusi elekielellä, että mene vasempaan laitaan. Huh! Sukset kantoon ja edelleen hermo piti ja kävelimme ladun alkuun, jonne oli oikeasti sellaiset 600 metriä!
Eikä ne sitten pitäneet... Ne voidellut sukset. Nanot vetivät minut pikku nyppylöille melkein ihan itsekseen. Pari sataa metriä suksittiin ja samaa reittiä takaisin, sukset kantoon ja tunturia ylös kävelytien laitaa. Vähän oli lyhyt tuo ensimmäinen yhteinen hiihtolenkki.
Illalla mies päivitti Fb-profiilinsa:
Ensimmäinen ongelma koitti kävelytien päässä, kun kävelimme huoneistosta siihen ja aloimme sovitella monoja suksiin. Minähän olin käynyt JO kaksi kertaa suksimassa, joten helppo homma. Miehellä oli vasta voidellut, ihka tuoreet sukset ja monot. Eipä menneet millään lukkoihin. Aina lipsahti pois. Ajattelin, että nyt tuo kyllä menettää hermonsa ja häipyy sadatellen takaisin kämpille. Kävi kuitenkin onneksi vain kääntymässä: tarkasti lukkomekanismin toimintaperiaatteen (ja sai apua teineiltä). Sitten sauvat. Kolme reikää käsineosassa. Mistä mennään sisään ja mitä pitää tulla ulos mistäkin? Kääk! Toinen kauhun paikka.
Välineet oli paikoillaan ja sitten lähdimme liu'uttelemaan kohti valaistun ladun alkua, jonka kyltti kertoi olevan 200 m päässä. Moottorikelkkaväylää pitkin ajotien laitaa menimme peräkanaa, minä edellä. Vauhti kasvoi uhkaavasti ja katsoin parhaaksi aurailla. Alikulkutunnelin alla oli hiekkaa.... juoksuksi meni ja huusin varoituksen sanoja miehelle joka vyöryi perässä. Ei kuullut mitä huusin, mutta tajusi elekielellä, että mene vasempaan laitaan. Huh! Sukset kantoon ja edelleen hermo piti ja kävelimme ladun alkuun, jonne oli oikeasti sellaiset 600 metriä!
Eikä ne sitten pitäneet... Ne voidellut sukset. Nanot vetivät minut pikku nyppylöille melkein ihan itsekseen. Pari sataa metriä suksittiin ja samaa reittiä takaisin, sukset kantoon ja tunturia ylös kävelytien laitaa. Vähän oli lyhyt tuo ensimmäinen yhteinen hiihtolenkki.
Illalla mies päivitti Fb-profiilinsa:
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Tosi keski-ikäistyvää
Mistä tietää, että on tullut keski-ikään? (luin jostain että viiskymppisenä) Onko se pelottavaa? Nolottavaa? Vähemmän arvokasta? (tämä maailmahan on nuorten, laihojen ja kauniitten?)
Eilen juuri puhuin ystävättäreni kanssa siitä, että en tunne itseäni yli nelikymppiseksi. 30 on lähempänä sisäistä minuuttani. Miten se aika sinne pysähtyi? Enkä ainakaan tunnusta, että pelkäisin vanhenemista. Viime viikolla työpalaverissa esimieheni sanoi, että kun olen talossa jo niin kauan ollut ja vähän niinkuin "Nestori", niin minulta odotetaan panosta uuden kollegan valitsemiseen ja perehdyttämiseen sekä kehitystyöhön. Noihinhan minä lähden takapuoli savuten. Mutta että "Nestori"!
Onko keski-ikäistä väkisinhiihtää (murtomaahiihto)? Sain monen monen vuoden jälkeen sivakat ja olen ihan hurmioitunut ja kipeytynyt monesta kohtaa kehoa. Minä myös sauvakävelisin mielelläni, mutta se on koiran kanssa kamalan vaikeaa ja rasittavaa (kun minullahan on se Russeli, viipon viipon vaan vähän joka suuntaan ja hups, unohti että flexi on vain sen 5 m). Kehosta kyllä huomaa tiettyjä merkkejä, ettei enää nuoreksi voi itseään sanoa. Vähän joka puolelle kolottelee liikunnan jälkeen, kelien vaihtuessa, flunssan aikana. Ja iho on muuttunut omituisen huonosti elpyväksi ja sitä on joissain kohdissa liikaa, varsinkin aamuisin. Oma hyvinvointi on alkanut olla entistä tärkeämpää! Avantouintiin en kyllä taivu! Purkkien ja purnukoiden kasvavasta määrästä voi ehkä lukea lisääntyvät elinvuodet.
Kuuluvatko viipalepullat keski-ikäisen kahvipöytään vai meneekö se jo vanhuuden puolelle? Tai kuivakakut. Ei sen puoleen, että osaisin niitä edes paistaa, eikä ne oikeastaan minulle maistukaan.
Siinä suhteessa olen varmasti jo ainakin varhaiskeski-iässä, etten enää muni ja minusta vauvat ovat ihania, kun asuvat jossain muualla kuin meillä. Ja minähän välillä oikein mässäilen ajatuksella, mitä kaikkea puuhaamme mieheni kanssa kun nämä rakkauden hedelmät muuttavat pois kotoa. Omien teinien kanssa pysyy kyllä ajan hermolla, vaikka ne yrittävät koko ajan väittää, että olen jo NIIIIIIIN vanha ja NIIIIIIIIIIN nolo. Tosin välillä sitä huomaa olevansa joissain asioissa melkoisen luutunutkin.
Tänä syksynä olen huomannut kaivanneeni joitain tiettyjä perinteitä lapsuudenkodistani. Näin joulun alla kuusen sisälle kantamista, koristelua aaton aattona ja sen tuoksua. Pudistelin itsestäni ihmeellisen kaihon tunteen vallan äkäisesti pois, kun huomasin kaipaavani mattojen tuoksua lumikylvyn jälkeen. Ei ole minun hommaani, vaikka kuinka ihanalle tuoksuisivat. Onko siis perinteiden vaalimisessa ja niiden kaipaamisessa jotain keski-ikäistä? Aika on jo kullannut suuren osan muistoista ja kiireen tunne on alkanut helpottaa. Oleelliset alkavat erottua epäoleellisista.
Eräs vanha koulukaverini on perustanut keski-ikäisen miehen muotiblogin. Hah, hauska idea ja Karin kielenkäytöllä sangen värikästä luettavaa kuvien kera. Siinä korostuu käytännöllisyys! Muistan miten vanhoilta 45-50-vuotiaat työkaverini vaikuttivat mennessäni töihin TKK:n taloustoimistoon. Oli konservatiiviset vekkihameet ja paitapuserot, kunnon talvitakit ja housut, joissa oli upslaagit ja prässit. Voi tätienergiaa! Mutta mitä paljastui kuoren alta? Ihan mahdottoman villiä menoa. Nykyisin tuota ikää lähestyvät ystäväni eivät juuri piittaa "ikätasopukeutumisesta". Hyvät tavat, tilanteen mukainen pukeutuminen ja toisten ihmisten kunnioitus täytyy tietysti muistaa. Tässä vapaa-ajalla voi tulla ja mennä ihan niinkuin huvittaa. Tämä teksti syntyi Pohjois-Norjasta ostamani revityt farkut jalassa (joista anoppi ja isäni kesällä kauhistuivat).
Raija Maula on kirjoittanut ihanan runon:
On hiljaista, vain varovasti tuulee
ja kääpiöitten taskussa on taika,
sen tajuaa, jos lapsen lailla kuulee.
Taikataskut aikuinen kai unohtaa
ja viivasuoraan kulkee tietä pitkin.
Vaan kääpiöt käy pienimmästä suurempaan
perässänsä niin kuin arvasitkin.
En halua hukata taikataskuja. Haluan tajuta maailmaa kuin lapset, ilman ennakkoluuloja ja luovin silmin, uusiutua, tehdä lumienkeleitä (paitsi en nakuna saunasta). Päätin juuri alkaa luottaa sisäisen minäni tunteeseen iästäni!
Eilen juuri puhuin ystävättäreni kanssa siitä, että en tunne itseäni yli nelikymppiseksi. 30 on lähempänä sisäistä minuuttani. Miten se aika sinne pysähtyi? Enkä ainakaan tunnusta, että pelkäisin vanhenemista. Viime viikolla työpalaverissa esimieheni sanoi, että kun olen talossa jo niin kauan ollut ja vähän niinkuin "Nestori", niin minulta odotetaan panosta uuden kollegan valitsemiseen ja perehdyttämiseen sekä kehitystyöhön. Noihinhan minä lähden takapuoli savuten. Mutta että "Nestori"!
Onko keski-ikäistä väkisinhiihtää (murtomaahiihto)? Sain monen monen vuoden jälkeen sivakat ja olen ihan hurmioitunut ja kipeytynyt monesta kohtaa kehoa. Minä myös sauvakävelisin mielelläni, mutta se on koiran kanssa kamalan vaikeaa ja rasittavaa (kun minullahan on se Russeli, viipon viipon vaan vähän joka suuntaan ja hups, unohti että flexi on vain sen 5 m). Kehosta kyllä huomaa tiettyjä merkkejä, ettei enää nuoreksi voi itseään sanoa. Vähän joka puolelle kolottelee liikunnan jälkeen, kelien vaihtuessa, flunssan aikana. Ja iho on muuttunut omituisen huonosti elpyväksi ja sitä on joissain kohdissa liikaa, varsinkin aamuisin. Oma hyvinvointi on alkanut olla entistä tärkeämpää! Avantouintiin en kyllä taivu! Purkkien ja purnukoiden kasvavasta määrästä voi ehkä lukea lisääntyvät elinvuodet.
Kuuluvatko viipalepullat keski-ikäisen kahvipöytään vai meneekö se jo vanhuuden puolelle? Tai kuivakakut. Ei sen puoleen, että osaisin niitä edes paistaa, eikä ne oikeastaan minulle maistukaan.
Siinä suhteessa olen varmasti jo ainakin varhaiskeski-iässä, etten enää muni ja minusta vauvat ovat ihania, kun asuvat jossain muualla kuin meillä. Ja minähän välillä oikein mässäilen ajatuksella, mitä kaikkea puuhaamme mieheni kanssa kun nämä rakkauden hedelmät muuttavat pois kotoa. Omien teinien kanssa pysyy kyllä ajan hermolla, vaikka ne yrittävät koko ajan väittää, että olen jo NIIIIIIIN vanha ja NIIIIIIIIIIN nolo. Tosin välillä sitä huomaa olevansa joissain asioissa melkoisen luutunutkin.
Tänä syksynä olen huomannut kaivanneeni joitain tiettyjä perinteitä lapsuudenkodistani. Näin joulun alla kuusen sisälle kantamista, koristelua aaton aattona ja sen tuoksua. Pudistelin itsestäni ihmeellisen kaihon tunteen vallan äkäisesti pois, kun huomasin kaipaavani mattojen tuoksua lumikylvyn jälkeen. Ei ole minun hommaani, vaikka kuinka ihanalle tuoksuisivat. Onko siis perinteiden vaalimisessa ja niiden kaipaamisessa jotain keski-ikäistä? Aika on jo kullannut suuren osan muistoista ja kiireen tunne on alkanut helpottaa. Oleelliset alkavat erottua epäoleellisista.
Eräs vanha koulukaverini on perustanut keski-ikäisen miehen muotiblogin. Hah, hauska idea ja Karin kielenkäytöllä sangen värikästä luettavaa kuvien kera. Siinä korostuu käytännöllisyys! Muistan miten vanhoilta 45-50-vuotiaat työkaverini vaikuttivat mennessäni töihin TKK:n taloustoimistoon. Oli konservatiiviset vekkihameet ja paitapuserot, kunnon talvitakit ja housut, joissa oli upslaagit ja prässit. Voi tätienergiaa! Mutta mitä paljastui kuoren alta? Ihan mahdottoman villiä menoa. Nykyisin tuota ikää lähestyvät ystäväni eivät juuri piittaa "ikätasopukeutumisesta". Hyvät tavat, tilanteen mukainen pukeutuminen ja toisten ihmisten kunnioitus täytyy tietysti muistaa. Tässä vapaa-ajalla voi tulla ja mennä ihan niinkuin huvittaa. Tämä teksti syntyi Pohjois-Norjasta ostamani revityt farkut jalassa (joista anoppi ja isäni kesällä kauhistuivat).
Raija Maula on kirjoittanut ihanan runon:
On hiljaista, vain varovasti tuulee
ja kääpiöitten taskussa on taika,
sen tajuaa, jos lapsen lailla kuulee.
Taikataskut aikuinen kai unohtaa
ja viivasuoraan kulkee tietä pitkin.
Vaan kääpiöt käy pienimmästä suurempaan
perässänsä niin kuin arvasitkin.
En halua hukata taikataskuja. Haluan tajuta maailmaa kuin lapset, ilman ennakkoluuloja ja luovin silmin, uusiutua, tehdä lumienkeleitä (paitsi en nakuna saunasta). Päätin juuri alkaa luottaa sisäisen minäni tunteeseen iästäni!
maanantai 20. joulukuuta 2010
Tosi keittiökiukkua
Ja tänään tulee lisää etikkaa!!!
Minua ei ärsytä lainkaan puolivälistä puristellut hammastahnat eikä väärässä asennossa olevat wc-pytyn kannet. Minun hermoni palavat pohjaan keittiössä.
Aloitin aamuni siivoamalla lieden ja sitä ympäröivät apupöydät. On ylellistä astua valmiiksi katettuun pöytään ja syödä puolison laittamaan pasta bolognesea, mutta kaikella on hintansa. Minä maksan pastani työllä. Kokkimiehen jäljiltä löytyi tänäkin aamuna spagetin pätkiä työpöydältä ja paseerattua tomaattia hellan nupeista ja liesitasolta. Siinä vaiheessa pääsi "voihan perkele!" ja rätti viuhumaan. Tai ensin kuumaa vettä hellalle, jotta kuivunut töhnä liuottuu...
Perheeni on rakastunut rapsahteleviin rapeisiin leipiin. Meillä syödään paksua näkkäriä ja hapankorppuja, riisikakkuja ja varrasleipää. Ja mitä niistä jää jäljelle? Kamala määrä hienojakoista murua leipäkoriin, ruokapöydälle, SOHVALLE ja lattialle! Tykkään kuljeskella kotona paljain varpain. Hirmuisen ärsyttävää on kun ne muruset tarttuvat jalkapohjiin. Ne kulkeutuvat sukkahousuihin aamukahvin jälkeen pukeutuessa, kutittavat reisissä ja säärissä hyvässä lykyssä koko hiton päivän.
Murut on vielä helppo pyyhkiä. Paitsi että omistan keittiön pöydän, jossa on kaksi uurretta molemmilla pitkillä sivuilla. Murut kulkeutuvat näihin ränneihin ja niiden pois saamiseksi tarvitaan maalipensseli. Kaikkein ärsyttävimpiä pyyhittäviä ovat peruna, riisi, pasta ja juusto. Niin kevytkätistä siivoojaa ei olekaan, että saisi nuo liisterimäisiksi muuttuvat nokareet pyyhkimällä siististi pois. Aina jää pöytään viiru ja saa hinkata ja käydä huuhtelemassa rättiä...
Tällä hetkellä keittiökiukkua aiheuttaa myös hana. Se on ollut vuotava ja kahvaton kesästä lähtien!!!!! Uusi hana on olemassa ja putkimiestä on ahdisteltu tulevaksi jo puolitoista kuukautta. Kovasti on hänellä kiireitä. Täytän kohta tuon uuden ruudilla ja lähetän joulupamauksen Paten postilaatikkoon.
Nyt suunnittelen imuroinnin aloittamista. Tämä kiukunkeräysteksti toimi hyvin motivaattorina. Ja sitten pärähtää!
Minua ei ärsytä lainkaan puolivälistä puristellut hammastahnat eikä väärässä asennossa olevat wc-pytyn kannet. Minun hermoni palavat pohjaan keittiössä.
Aloitin aamuni siivoamalla lieden ja sitä ympäröivät apupöydät. On ylellistä astua valmiiksi katettuun pöytään ja syödä puolison laittamaan pasta bolognesea, mutta kaikella on hintansa. Minä maksan pastani työllä. Kokkimiehen jäljiltä löytyi tänäkin aamuna spagetin pätkiä työpöydältä ja paseerattua tomaattia hellan nupeista ja liesitasolta. Siinä vaiheessa pääsi "voihan perkele!" ja rätti viuhumaan. Tai ensin kuumaa vettä hellalle, jotta kuivunut töhnä liuottuu...
Perheeni on rakastunut rapsahteleviin rapeisiin leipiin. Meillä syödään paksua näkkäriä ja hapankorppuja, riisikakkuja ja varrasleipää. Ja mitä niistä jää jäljelle? Kamala määrä hienojakoista murua leipäkoriin, ruokapöydälle, SOHVALLE ja lattialle! Tykkään kuljeskella kotona paljain varpain. Hirmuisen ärsyttävää on kun ne muruset tarttuvat jalkapohjiin. Ne kulkeutuvat sukkahousuihin aamukahvin jälkeen pukeutuessa, kutittavat reisissä ja säärissä hyvässä lykyssä koko hiton päivän.
Murut on vielä helppo pyyhkiä. Paitsi että omistan keittiön pöydän, jossa on kaksi uurretta molemmilla pitkillä sivuilla. Murut kulkeutuvat näihin ränneihin ja niiden pois saamiseksi tarvitaan maalipensseli. Kaikkein ärsyttävimpiä pyyhittäviä ovat peruna, riisi, pasta ja juusto. Niin kevytkätistä siivoojaa ei olekaan, että saisi nuo liisterimäisiksi muuttuvat nokareet pyyhkimällä siististi pois. Aina jää pöytään viiru ja saa hinkata ja käydä huuhtelemassa rättiä...
Tällä hetkellä keittiökiukkua aiheuttaa myös hana. Se on ollut vuotava ja kahvaton kesästä lähtien!!!!! Uusi hana on olemassa ja putkimiestä on ahdisteltu tulevaksi jo puolitoista kuukautta. Kovasti on hänellä kiireitä. Täytän kohta tuon uuden ruudilla ja lähetän joulupamauksen Paten postilaatikkoon.
Nyt suunnittelen imuroinnin aloittamista. Tämä kiukunkeräysteksti toimi hyvin motivaattorina. Ja sitten pärähtää!
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Tosi elämän ohjeita
Hellsten kirjoittaa: saat sen mistä luovut. Isossa kirjassa sanotaan, että kohtele muita niinkuin haluat itse tulla kohdelluksi. Viisaita ohjeita, mutta ovatko hieman ristiriitaisia?
Pohdin pääkaupunkiseudun shoppailureissun jälkeen kiirettä, hermostuneisuutta ja ärtymystä. Päätin itse luopua niistä ja hymyillä. Saanko Hellstenin mukaan siis porut ja kirot niskaani? Jos luovun itse nyrpeästä ilmeestä ja suhtaudun kanssaihmisiini lämpimällä lempeydellä, muristaanko minulle? Jos luovun kiireestä ja alan elää hetkessä, pamautetaanko minut keskelle tohinaa ja hoppua? Täh, nyt en enää ymmärrä. Tai no ymmärrän siinä kontekstissa, missä Hellsten sen kirjansa on kirjoittanut. Jos luovut virheellisestä vahvuuden tavoittelusta, saat oikean vahvuuden herkkyyden kautta. Kun luovut pakonomaisesta suorittamisesta, saat mielekkään tekemisen tunteen.
Olen aina ajatellut, että ihminen on sellaisenaan hyvä, kunnes itse toisin todistaa. Kukaan ei ole täydellinen, se tulee viimeistään riittävän pitkän tuttavuuden kautta todistetuksi itse kunkin kohdalla. Tässä kohtaa ystävyyttä molemmin puolinen välittäminen ja ymmärtäminen vie suhdetta eteen päin. Toinen toimii peilinä toiselle, kaikkea toisen tekemää ja sanomaa ei tarvitse hyväksyä, mutta ymmärtää voi, kun tietää toisen taustat.
Ihan aina se ei kuitenkaan mene niin, että tulisin kohdelluksi niin kuin itse toisia kohtelen. On tullut saatua shittiä niskaan tahoilta, joita kohtaan olisi ollut hyvä pitää hieman pidättyväisempi linja (jälkikäteen sinisilmäisen hyvä jossitella). Edes kuudentoista vuoden psykiatrinen työ ei suojaa ihmisiltä, joilla on jonkin asteinen vuorovaikutus- tai tunnevamma. Näille ihmisille lajitoveri on käyttöhyödyke, jonka hyvät ominaisuudet valjastetaan omaan käyttöön. Olen pyrkinyt ymmärtämään ja tukemaan ja mitä siitä seurasi? Pahaa mieltä ja syyt niskoille, asioista jotka itse asiassa tuo toinen oli tehnyt. Eihän tuollaiseen tarvitse suostua! Ystävyyden purkaminen on kuitenkin aina kova juttu. Hellsten hei, saanko lisää huonoa kohtelua, jos luovun siitä?
Parisuhteessa vaiheet vaihtelevat eikä aina jaksa olla valoisa ja rakastava sen rakkauden takaisin palautumisen toivossa. Kasvetaan eri tahtiin, yhdessä olemisen halu punnitaan useammin kuin tarpeeksi. Kuitenkin pitkämielisyys usein palkitaan. En tiedä, johtuuko blogipohdinnoistani (avanneet tajuntaani), keskinäisen kasvun tasavertaistumisesta, vanhasta luopumisesta vai valinnastani antaa puolisolleni sen hyvän, mitä minussa on, mutta olen tämän vuoden aikana saanut itselleni paljon hyvää.
Idealisti minussa ajattelee, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Haluan olla hyvä ihminen. Joulun alla tekee mieli tyhjentää syntilistaa. Kunpa meilläkin ev.lut.kirkossa olisi rippituoli! Ottaisin siitä itselleni uuden joulutradition. Vaikken ole uskovainen ihminen, puhuminen kasvottomalle papille voisi tehdä hyvää.
Nyt tuli vähän etikkaa, isosti siirappia ja hunajaa ja makeita mansikoita.
Pohdin pääkaupunkiseudun shoppailureissun jälkeen kiirettä, hermostuneisuutta ja ärtymystä. Päätin itse luopua niistä ja hymyillä. Saanko Hellstenin mukaan siis porut ja kirot niskaani? Jos luovun itse nyrpeästä ilmeestä ja suhtaudun kanssaihmisiini lämpimällä lempeydellä, muristaanko minulle? Jos luovun kiireestä ja alan elää hetkessä, pamautetaanko minut keskelle tohinaa ja hoppua? Täh, nyt en enää ymmärrä. Tai no ymmärrän siinä kontekstissa, missä Hellsten sen kirjansa on kirjoittanut. Jos luovut virheellisestä vahvuuden tavoittelusta, saat oikean vahvuuden herkkyyden kautta. Kun luovut pakonomaisesta suorittamisesta, saat mielekkään tekemisen tunteen.
Olen aina ajatellut, että ihminen on sellaisenaan hyvä, kunnes itse toisin todistaa. Kukaan ei ole täydellinen, se tulee viimeistään riittävän pitkän tuttavuuden kautta todistetuksi itse kunkin kohdalla. Tässä kohtaa ystävyyttä molemmin puolinen välittäminen ja ymmärtäminen vie suhdetta eteen päin. Toinen toimii peilinä toiselle, kaikkea toisen tekemää ja sanomaa ei tarvitse hyväksyä, mutta ymmärtää voi, kun tietää toisen taustat.
Ihan aina se ei kuitenkaan mene niin, että tulisin kohdelluksi niin kuin itse toisia kohtelen. On tullut saatua shittiä niskaan tahoilta, joita kohtaan olisi ollut hyvä pitää hieman pidättyväisempi linja (jälkikäteen sinisilmäisen hyvä jossitella). Edes kuudentoista vuoden psykiatrinen työ ei suojaa ihmisiltä, joilla on jonkin asteinen vuorovaikutus- tai tunnevamma. Näille ihmisille lajitoveri on käyttöhyödyke, jonka hyvät ominaisuudet valjastetaan omaan käyttöön. Olen pyrkinyt ymmärtämään ja tukemaan ja mitä siitä seurasi? Pahaa mieltä ja syyt niskoille, asioista jotka itse asiassa tuo toinen oli tehnyt. Eihän tuollaiseen tarvitse suostua! Ystävyyden purkaminen on kuitenkin aina kova juttu. Hellsten hei, saanko lisää huonoa kohtelua, jos luovun siitä?
Parisuhteessa vaiheet vaihtelevat eikä aina jaksa olla valoisa ja rakastava sen rakkauden takaisin palautumisen toivossa. Kasvetaan eri tahtiin, yhdessä olemisen halu punnitaan useammin kuin tarpeeksi. Kuitenkin pitkämielisyys usein palkitaan. En tiedä, johtuuko blogipohdinnoistani (avanneet tajuntaani), keskinäisen kasvun tasavertaistumisesta, vanhasta luopumisesta vai valinnastani antaa puolisolleni sen hyvän, mitä minussa on, mutta olen tämän vuoden aikana saanut itselleni paljon hyvää.
Idealisti minussa ajattelee, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Haluan olla hyvä ihminen. Joulun alla tekee mieli tyhjentää syntilistaa. Kunpa meilläkin ev.lut.kirkossa olisi rippituoli! Ottaisin siitä itselleni uuden joulutradition. Vaikken ole uskovainen ihminen, puhuminen kasvottomalle papille voisi tehdä hyvää.
Nyt tuli vähän etikkaa, isosti siirappia ja hunajaa ja makeita mansikoita.
lauantai 18. joulukuuta 2010
Tosi Skatemum
Olen paljastanut paljon tyttäreni elämästä. Anteeksi vaan muru! Siis jotain elämästä nuoren miehen, joka pakkasi itsensä toppiksiin ja laskettelumonoihin ja paineli ulos. Jäimme miehen kanssa katsomaan eilen julkaistua hämeenlinnalaista skate-dvd:tä.
Olen vaikuttunut, ilahtunut, mutta myös hieman kauhuissani. Vaikuttunut videoinnin ja editoinnin upeudesta. Valtava määrä työtunteja ja hikeä, luovuutta ja akun latauksia. Vaikuttunut myös dvd:llä esiintyneitten kundien (niin, vain miespuolisia skeittareita) taidoista käyttää lautojaan, tasapainoaan ja ympäristön haasteita. Ilahtunut olen rennosta meiningistä, mikä välittyy katsojalle. Mahtavaa kuulua tuollaiseen porukkaan, joilla on noin rautainen yhteishenki ja intohimo. Nuo nuoret pitävät huolta toisistaan, hassuttelevat ja huimastelevat. He kannustavat toisiaan onnistuneen tempun jälkeen: nyrkki nyrkkiin! Kilpailuissa ei vedetä ikenet verillä vaan improvisoiden ja rennolla meiningillä.
Kauhuosastoon kuuluvat sitten kaatumiset, ruhjeet, ruvet ja veri, vääntyneet raajat. Juu, sellaisenkin olen tässä vuoden sisällä nähnyt: käpälä oli kuin lapsuudenaikaisella rautalankaukolla. Mutta, nuo nuoret pitävät huolta toisistaan: yhteisvoimin hoidettiin kaveri ensiapuun, hälyytettiin kaverin äiti ja toinen skatemum kotiinkuljetushommiin. Ja tietysti hieman hirvittää päästää oma 15 v täysi-ikäisten miesten kyytiin suuntana Kitee!!! Monenlaisia kauhuskenaarioita pyöri mamman päässä. Kuskin kanssa kuitenkin olemme sen verran tuttuja, että yhteiset pelisäännöt tuli selvitettyä ja kundit pääsivät matkaan. Tuonkin reissun satoa oli katsottavissa dvd:ltä.
Tähän mennessä olen oppinut joitain skate-termejä, mutta kyllä nuo ajoittain puhuvat ihmeellistä skedenkan kieltä. Skeittaaminen on täyttä urheilua ilman verkkareita. Välineitä kyllä kuluu, varsinkin kenkiä. Tunteja kuluu. Kesäpäivisin kundi lähtee aamukymmeneltä ja tulee aikaisintaan kuudelta, yleensä kahdeksan jälkeen. Jossain välissä on käyty syömässä, hikoiluun on kulunut kolmisen litraa vettä ja juissia.
Skatemumin toimenkuvaan kuuluu ensisijaisesti harrastuksen rahoittaminen ja transportointi. Jälkimmäinen on välillä aika rasittava osuus, mutta toisaalta matkojen aikana tulee rupateltua asioita ihan vaan mum and son. Minulle kerrotaan epäluuloisesta suhtautumisesta skeittariin kaupan käytävillä, mummojen mulkoilevista katseista jalkakäytävillä. Kun kuikuilee parkin tai hallin kupeilla, tulee samalla pojan kaveripiiri tutuksi. Kesäaikaan jätkä menee skeittipaikoille jopa rullaamalla, mutta talvisin hallille tarvitaan jo moottoria. Nämä muuten ovat ekoihmisiä: kulkevat paljon lihasvoimin ja kimppakyydeillä. Boxit, kaaret ja reilit tehdään talkoovoimin pienellä budjetilla mahdollisin lahjoitusvaroin. Itse koristellaan ja maalataan hallin kamat ja parkki kisakuntoon.
Se näyttää niin vaivattomalta. Mutta kokeilepa ite! Luita murtuisi, niskat vääntyisi ja henki heittyisi. En pysyisi edes laudalla tällä tasapainolla ja leikatulla polvella. Vauhti hirvittäisi (vähän). Hienoa hommaa... kattella!
Ps. Kiittelin dvd:n tekijää elokuvasta ja joulukortista. Näytin samalla hänelle postaukseni. "Blogmum" sai luvan lisätä tähän loppuun hänen kommentinsa: "Skeittauksen koko olemassaolo perustuu juuri siihen että mitään sääntöjä ei ole ollut eikä tule, vaan se on juuri sitä mitä ihminen tai ihmiset siitä itselleen tekee, ja tällä tavoin se on kehittynyt sen 40 vuotta siksi mitä se on (Vai voisiko olla tärkeämpää huomata se mitä se ei ole?) =)"
Olen vaikuttunut, ilahtunut, mutta myös hieman kauhuissani. Vaikuttunut videoinnin ja editoinnin upeudesta. Valtava määrä työtunteja ja hikeä, luovuutta ja akun latauksia. Vaikuttunut myös dvd:llä esiintyneitten kundien (niin, vain miespuolisia skeittareita) taidoista käyttää lautojaan, tasapainoaan ja ympäristön haasteita. Ilahtunut olen rennosta meiningistä, mikä välittyy katsojalle. Mahtavaa kuulua tuollaiseen porukkaan, joilla on noin rautainen yhteishenki ja intohimo. Nuo nuoret pitävät huolta toisistaan, hassuttelevat ja huimastelevat. He kannustavat toisiaan onnistuneen tempun jälkeen: nyrkki nyrkkiin! Kilpailuissa ei vedetä ikenet verillä vaan improvisoiden ja rennolla meiningillä.
Kauhuosastoon kuuluvat sitten kaatumiset, ruhjeet, ruvet ja veri, vääntyneet raajat. Juu, sellaisenkin olen tässä vuoden sisällä nähnyt: käpälä oli kuin lapsuudenaikaisella rautalankaukolla. Mutta, nuo nuoret pitävät huolta toisistaan: yhteisvoimin hoidettiin kaveri ensiapuun, hälyytettiin kaverin äiti ja toinen skatemum kotiinkuljetushommiin. Ja tietysti hieman hirvittää päästää oma 15 v täysi-ikäisten miesten kyytiin suuntana Kitee!!! Monenlaisia kauhuskenaarioita pyöri mamman päässä. Kuskin kanssa kuitenkin olemme sen verran tuttuja, että yhteiset pelisäännöt tuli selvitettyä ja kundit pääsivät matkaan. Tuonkin reissun satoa oli katsottavissa dvd:ltä.
Tähän mennessä olen oppinut joitain skate-termejä, mutta kyllä nuo ajoittain puhuvat ihmeellistä skedenkan kieltä. Skeittaaminen on täyttä urheilua ilman verkkareita. Välineitä kyllä kuluu, varsinkin kenkiä. Tunteja kuluu. Kesäpäivisin kundi lähtee aamukymmeneltä ja tulee aikaisintaan kuudelta, yleensä kahdeksan jälkeen. Jossain välissä on käyty syömässä, hikoiluun on kulunut kolmisen litraa vettä ja juissia.
Skatemumin toimenkuvaan kuuluu ensisijaisesti harrastuksen rahoittaminen ja transportointi. Jälkimmäinen on välillä aika rasittava osuus, mutta toisaalta matkojen aikana tulee rupateltua asioita ihan vaan mum and son. Minulle kerrotaan epäluuloisesta suhtautumisesta skeittariin kaupan käytävillä, mummojen mulkoilevista katseista jalkakäytävillä. Kun kuikuilee parkin tai hallin kupeilla, tulee samalla pojan kaveripiiri tutuksi. Kesäaikaan jätkä menee skeittipaikoille jopa rullaamalla, mutta talvisin hallille tarvitaan jo moottoria. Nämä muuten ovat ekoihmisiä: kulkevat paljon lihasvoimin ja kimppakyydeillä. Boxit, kaaret ja reilit tehdään talkoovoimin pienellä budjetilla mahdollisin lahjoitusvaroin. Itse koristellaan ja maalataan hallin kamat ja parkki kisakuntoon.
Se näyttää niin vaivattomalta. Mutta kokeilepa ite! Luita murtuisi, niskat vääntyisi ja henki heittyisi. En pysyisi edes laudalla tällä tasapainolla ja leikatulla polvella. Vauhti hirvittäisi (vähän). Hienoa hommaa... kattella!
Ps. Kiittelin dvd:n tekijää elokuvasta ja joulukortista. Näytin samalla hänelle postaukseni. "Blogmum" sai luvan lisätä tähän loppuun hänen kommentinsa: "Skeittauksen koko olemassaolo perustuu juuri siihen että mitään sääntöjä ei ole ollut eikä tule, vaan se on juuri sitä mitä ihminen tai ihmiset siitä itselleen tekee, ja tällä tavoin se on kehittynyt sen 40 vuotta siksi mitä se on (Vai voisiko olla tärkeämpää huomata se mitä se ei ole?) =)"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)