Tosi haisuleita

Pitäkää hyvät miehet itsestänne huolta! Kaikenlaista suvaitsen ja läpi sormieni katson. Nyt kuitenkin ärsytyskynnys ylittyi. Tänään kävellessäni Hämeenlinnan kävelykadun halki näin joukon tuhruisia miehiä: lököttäviä, likaisia housunpersuksia, risoja T-paitoja, ruokkoamattomia partoja ja linttaan astuttuja lenkkareita. Ei kauniita näkyjä ollenkaan. Romanialaisten katusoittajien säestyksellä tunnelma oli kuin 70-luvun Bulgariassa.

Sanokaa minulle, ettemme me suomalaiset sentään ihan noin lohduttomilta näytä? Emmehän? Voisitteko kertoa, että eteeni sattui vain huonohko otos, heikko keskittymä, moukkalauma? Mutta kun ei. Liki viikottain lähimarkettien kassajonossa seison vastaavanlaisen kuvatuksen takana. Huom! nyt mukana on myös myös haju! Kerran olen alkanut hihnalla haistella omia ostoksiani, onko liha pilaantunutta tai paprika. Olen epäillyt astuneeni koiran läjään. Vaan vastauspa seisoi suoraan edessäni. Nenääni ja sieltä suoraan ihon alle tunki tuhti röyhähdys pinttynyttä tupakan savua, pesemätöntä ihoa ja hiusta parin viikon hikimarinadissa, ruuankäryt ja joskus jopa sitä ihan itseään, sontaa. YÄK!

Jos ei itseä haittaa niin ennen ihmisten ilmoille lähtemistä voisi vaikka ne hiukset, kainalot, takamuksen ja naaman pestä. Toimintaterapeuttia puistattaa! Ei ole arkitoiminnot hallussa, ei. Oikein jos antaa mielikuvituksen lähteä laukkaamaan niin alkaapa pelottaa, sainko äskeisen haisulin käsittelemät 20-senttiset vaihtorahana, olenko hieronut sen jälkeen vetistäviä silmiä tai pyyhkäissyt suunpieliä.

Joskus mietin, että onko itsensä laiminlyönti vastaveto kaikelle kauneuskotkotukselle? Kuvitteleeko haisulimies olevansa oikea äijä, kovis? Onko hoitamattomuus oire masennuksesta, ettei jaksa? Niin monta kuin on haisulia, on varmasti vastaustakin.

Itsestään pitää pitää suihkun verran päivässä. Tulee sallia itselleen se ihana pestyn vuodevaatteen tuntu iholla, kutiamaton päänahka ja ehjä puhdas paita. Noihin ei niin montaa euroa kuukaudessa mene, että voisi köyhyyttä syyttää!

Tosi naivisteja I

Odottelen kylään rakasta ystävääni Sveitsistä. Meillä on kesätraditio: Naivistit Iittalassa. Se on hyvän olon käynti, sellainen hyrisyttävä.

Tässä odotellessa, juhannuspyhinä, toinen ystävä armas luki minulle Heli Laaksosta, Peippo vei. On minulla ihania ystäviä!!! Ja mitä huomasinkaan siinä järven rannalla istuessani, Laaksosen lounaismurteen soljuessa pääni sisään, vääntäessä suupieliä ylöspäin? Laaksonen on kirjallinen naivisti!

Minulle tuli samanlainen olo kuin Iittalan vanhalla puukoululla: hilpeä ja rentoutunut, pohdituttava, jalat maassa, pää pilvissä. Kuunnellessani Kaarinan päivän korttia odottelevan ei-Kaarinan murheita näin mielessäni Nokkalan maalauksen postilaatikkoon nojailevasta huokailevasta huivipäästä. Viikilä olisi hyvin voinut valjastaa pronssipatsaaksi runon, jossa lähdetään siirtolohkareen kanssa uimahalliin ja jäätelölle.

Aiemmista runokirjoista muistan rouvan, joka pohtii, mitä elämä olisikaan ollut, jos hän olisi nainut kreikkalaisen niehen. Muisti kun menee, niin ei edes miehens naamaa muista ja Retsina-lasin kilinä sekoittuu outoon mukellukseen. Voi miten mehevä naivistitaulun aihe!

Muutama viikko pitää vielä odottaa näyttelyyn pääsyä. Sitä ennen taidan herkutella naivistirunoudella ja pistäytyä katsomassa tilkkutaidetta Hauhon Kivituvalla.

Tosi elämistä

Ihana ikääntyminen! Voi miten se vapauttaakaan tekemän kaikenlaista. Tällä hetkellä tuntuu, että olen juuri sopivan ikäinen tekemään ihan mitä mieleen tulee, mikä sattuu huvittamaan (soveliaisuuden rajoissa tietysti!).

Oli aikoja, jolloin oli auttamattomasti liian nuori tekemään aikuisten asioita, pääsemään kapakkaan, juomaan viinaa, ajamaan autoa, osallistumaan asialliseen keskusteluun ilman keskustelukumppanien ymmärtäväistä hymyä... Onpa ajateltu, että ihminen on jossain vaiheessa myös liian vanha tekemään tiettyjä asioita: kulkemaan pillifarkuissa tai minihameessa, hankkimaan rullaluistimia... Ihanko totta? Kyseenalaistan tämän ikärasismin ankarasti!

Kirjoitin taannoin haaveista ja toteutuneista unelmista, onnellisuudesta. Ikuinen kysymyshän on, miksi täällä olemme, mikä on elämän tarkoitus? Tällä hetkellä ajattelen, että elämän tarkoitus on elää. En halua lusia elämääni läpi. En myöskään halua soljua ja ajatella, että kaikki on ennalta määrätty. Ajattelen, että meillä jokaisella on mahdollisuus valita, tehdä suuntaa antavia päätöksiä. Se juuri on elämän suola (ja etikka). Mielestäni jokainen ihminen tekee sen hetkisen päätöksensä sillä parhaalla tiedolla, joka hänellä sillä hetkellä on. Menneisyyteen emme voi palata, vaikka sinne ajoittain haikailemmekin. Tulevaisuutta emme voi tietää. Käsillä on siis nykyisyys.

Tiedän eläväni tätä hetkeä niinä aamun minuutteina, kun kävelen paljain jaloin makuuhuoneesta alakertaan ja keittiöön. Tukka kaakossa, silmissä avaruusromua öisiltä matkoilta, jalassa lököttävät vihreä-valko-pilkulliset pyjaman housut. Lataan kahvinkeitintä. Tunnen (oikeasti, enkä ole psykoottinen) kuinka jalkapohjistani kasvavat juuret läpi keittiön laminaattilattian tähän hämäläiseen maahan. Olen siinä, juuri nyt!

Haluan kokea voivani vaikuttaa omaan elämääni. Se on kai se, mistä opiskelujeni yhteydessä puhuttiin elämän hallinnasta. Mutta eihän elämää voi hallita! Ihana kauhistuttava kaaos!

Totuin nuorena siihen, että minua arvosteltiin harrastusta vaihtamisesta, kokeilunhalusta. Kokeilin yhtä ja sitten toista. Se on myös mielestäni elämistä. Ilman kokeilua ei voi tietää, miltä asia oikeasti tuntuu, onko se oma juttu. En tiedä, olenko maalari, ellen kokeile. Mikä urheilulaji sopisi tälle kropalle, joka on liian lyhyt korkeushyppyyn, liian voimaton heittolajeihin, liian hidas sataselle ja liian lyhyellä pinnalla varustettu pitkänmatkan juoksuun? Ei tullut tytöstä lentopalloilijaa, ei squashin pelaajaa, ei myöskään tennistähteä. Löytyi latinotanssi ja alppihiihto, rullaluistelu ja koirakävely. Miksi jymähtää yhteen asiaan ja kitkuttaa sen parissa läpi koko maallinen taival? Palkitaanko sisukkuus ja yhden asian totaali läpikäyminen isommalla kruunulla taivaan porteilla kuin laaja-alainen tuntuma eri asioista? En usko! Kuka haluaa, vakuuttakoot minut!

Miksei kurkottaisi kohti haaveitaan? Tietysti se on kiinni temperamenttirakenteesta, miten uskaliaasti voi varvistella.

Voinko sanoa eläväni? Eläväni omaa elämääni, minun näköistäni? Kyllä! Väitän, että päiväni ovat  omiani, itse rakentamiani ja omilla sormenjäljillä merkattuja. Jos täytyy valita hiivinkö vai hypinkö kiveltä kivelle, valitsen kivet. Jos vaihtoehtoina ovat avaimenreikäkurkistelu tai kaukoputkeilu pilvenpiirtäjän katolta, valitsen katolla käynnin. Vesille lähtisin kanootilla, en Seliön kytiin formulaveneeseen, paahdettujen heinäsirkkojen sijaan valitsisin kotoisat lihapullat. Lady Gagan kenkiin en nousisi. Jalkaani panen kirpparilta ostamani euron kippurakärkiset nahkatossut.

Bon Jovin sanoin "It´s my life, it´s now or never!"

Tosi tuella omille poluille

Istuin eilen iltapäivää, iltaa, yötä moniammatillisessa seurassa. Vietimme työpaikan Tyky-päivää. Söimme hyvin, viihdytimme toisiamme uskomattomilla uusiolauluilla, saunoimme ja liu'uimme kohti kaupungin humua.

Jossain vaiheessa keskusteluun tulivat nuoruuskokemukset ja se, miksi kukakin on halunnut lapsena / nuorena tulla. Minä halusin opettajaksi. Minua kymmenisen vuotta vanhemmat työkaverini pohtivat kylmän sodan aikaa ja sen vaikutuksia omiin haaveisiin. Kuulimme tarinoita siitä, miten noiden palopuheiden aikakautena asiaa ymmärtämätön lapsi kuuli punaisessa sanomassa ylevyyttä. Sukulaistätien kysyessä "Mikäs sinusta isona tulee?" tomera pikkuneiti kertoi alkavansa kommunistiksi. Työkaveri kysyi, saitko selkääsi. Itse oli saanut lähdettyään luvatta vappumarssiin. Oi aikoja, oi tapoja! Perinteiden noudattamisen odotukset olivat suuria. Pojan ei arvattu lipsuvat isoisän ja isän linjasta. Sodan jälkeisinä vuosina sen ymmärsikin. Olihan nähty ja koettu niin paljon pahaa, kärsitty menetyksistä.

Vaan toisin pitäisi olla nyt! Ajat ovat muuttuneet, olkoonkin ettei Suomi ole vielä edes satavuotias. Keskustelu jäi pohdituttamaan minua. Jalo ajatus kaihersi mieltäni: eivätkö vanhemmat sitten aina olekaan ylpeitä laspsistaan ja heidän omasta vapaasta ajattelustaan? Ja tulin tulokseen, että eivät ole. Kerronpa pienen tarinan neljästä hahmosesta Ihmissuhdetorilla.

Hyypiö nimeltä Epäluulo hyppää ensin torille rellestämään. Jotkut kaverit eivät kelpaa. Taustalla saattaa olla vanha vanhemman kouluaikainen kahnaus tai kaverusten vanhempien erilaiset poliittiset kannat. EI KESTÄ! Jotkut harrastukset eivät kelpaa, koska kuuluvat ennakkoluulojen mukaan joko paremmalle tai huonommalle piirille. Mitä, mitä, mitä? Tytär ilmoitti juuri äänestävänsä seuraavissa presidentin vaaleissa RKP:n edustajaa! Kuka lapseni päähän on istuttanut tuollaista sontaa? Onko lapseni mieli myrkytetty?   Jos ei itse lapsen ajattelun suuntaa ymmärrä, ei tiedä asiasta tai se poikkeaa suuresti omista ajattelun juurista, saapuu paikalle myös Vastarinta.

Onpa torin liepeillä nähty myös tyyppi nimeltä Kateus. Se vasta onkin kelmi! Olen ollut todistamassa tilanteita, joissa vanhemmat kadehtivat lapsen ja tämän puolison elintasoa ja pienten sivaltavien huomautusten kautta antavat sen myös ymmärrettäväksi. Vihjaistaan, että on se, kun jälkipolvet saavat asuntolainansa ennen vanhempiaan maksetuksi. EIKÖ OLE IHAN MAHTAVAA nähdä oman lapsen voivan rakentaa elämäänsä ansaitsemillaan tuloilla? Kahvipöydän tunnelma on melko rattoisa!

Torikahvilassa istuu kaikkitietävän näköisenä Besserwisser. Parkkipaikalla se kertoo että lapsen valitsema uusi auto on ihan paska! Kuka täyspäinen nyt japanilaista ostaa. Pohjoismainen sen auton olla pitää. BW kertoo, miten rahaa tulee käyttää ja missä järjestyksessä elää. Tietäjä myös kertoo parhaat kasvatusvinkit kysymättä ja ottaa mukulan tuoreen äidin käsistä isovanhemman ominaisuudessa, muljauttaa silmiään, maiskauttaa suutaan ja huokaisee. Kysyy vielä vessaa kohti mennessää, että missä niitä harsovaippoja säilytetään.

Miksei vaan voisi olla tyytyväinen siitä, että lapseni ajattelee omilla aivoillaan ja pärjää näköjään vallan mainiosti? Ymmärtäisin puuttumisen, jos näyttäisi siltä, ettei kupeitten hedelmä tule oikein omillaan toimeen, puuttuu taitoja, addiktoituu pahasti vaikka alkoholiin tai eristäytyy. Jään kaipaamaan toriepisodiin Kannustajaa, Hyväksyjää ja Sylittäjää. Ikäluokkani ihmisillä tuskin kovin laajasti on kokemuksia kehuista. Useimmiten niin kauan asiat olivat hyvin, kun moitteita ei tullut. Ei jääty keskustelemaan ruokailun päätteeksi, miten kukakin maailman kokee ja jaettu tietoa, otettu sitä vastaan, nähty eri perspektiivejä sallivaan sävyyn: "Minä ajattelen näin, sinä noin. En välttämättä allekirjoita ajatustasi, mutta suon sinulle oikeuden ajatella noin!" Sylittäjän tehtävä on ollut kenties se kaikkein vaikein sodanjälkeisten sukupolvien ottaa omakseen. Lohtu, olkapää, johon nojautua itkemään kolhuja ja vikaan menneitä omia valintoja. Ei niitä Besserwisserin mantroja: "Siinäs näit! Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa! Tuliko haukattua liian iso pala? Seuraat nyt vaan kuule sukusi jalan jäljissä, etkä haihattele kuuta taivaalta."

Jokainen vanhempiensa lapsi voisi kehittää omat mantransa. Kunnioittaen perinteitä, mutta soveltaen nykyaikaan, omiin tarpeisiinsa ja elämäntilanteeseensa.

"Joka kuuseen kurkottaa, saattaa tippua, mutta näkee aika pitkälle."

"Se parhaiten nauraa, jonka sydän ei märkäne."

"Joka toiselle kuoppaa kaivaa, on toivottavasti haudankaivaja."

"Kel onni on, se onnea jakakoon!"

"Asianmukaisesti kehumalla tulee itsetuntoisia nuoria."

Tosi koiranilma

Ei viihdy koirakaan tuossa säässä ulkona muuta kuin jalan noston verran! Aamulla harmauden nähtyäni totesin käyväni auringolla (nukuin 25 minuuttia pommiin). Takerruin sateen ärsyttämänä tuohon koiranilmaan (niin, google kirjoittaa sen yhteen) ja meinasin jäädä viettämään kissanpäiviä. 


Kotona sitten pohdimme teinin kanssa, että mistä se sanonta koiranilma oikein tulee. Mieleen paukahti englantilainen sanonta "It´s raining cats and dogs". Siitäkö väännetty? Heillä on myös samaan tarkoitukseen "It´s pissing", jonka voi vapaasti suomentaa Esterin rakon toiminnaksi. Vaan monenlaisia asioita sitä taivaalta on pantu satavaksi. Muistatteko vanhan ruokamainoksen, jossa ensin satoi ämmiä ja äkeitä ja sen jälkeen puukkoja? Mutta kun saa parempaa ruokaa, tulee hyvä mieli! Sataa niitä erilaisia puukkoja myös iirin kielen sanonnan mukaan ja Portugalissa.


Saksankieliset pysyttelevät koirateemassa, mutta saattaapa siellä sadella suutarin oppipoikiakin. Es regnet/gießt Schusterjungs / junge Hunde / in Strömen / wie aus Eimern/Kübeln - it's raining/pouring cobbler boys / youngs dogs / in streams / like out of buckets


Tanskalaistenkin mielestä taivaalta tippuu suutarin oppipoikia, Det regner skomagerdrenge.  Islannin maaperän tuntien on ihan loogista että siellä satelee tulta ja tulikiveä: "Það rignir eld og brennustein!" Norjalaisten sateessa helmat paukkuu, kun niskaan tipahtelee naispuolisia peikkoja! 


Hollannin sateessa saa myös päätänsä pidellä, koska niskaan tippuu piipunvarsia:
Het regent pijpestelen


Katalaani kiljahtaa:
Està plovent a bots i barrals
"Sataa laivoja ja tynnyreitä!"


Ranskalaiset eivät ole osanneet päättää, mitä taivaalta sataa: kynsiä, ämpäreitä, sammakoita vai köysiä. Sieltä saattaa heidän mukaansa tulla myös lehmän virtsaa, Kreikassa tuolin jalkoja, Slovakiassa traktoreita, Tsekeissä kottikärryjä ja Espanjassa jopa aviomiehiä (Estan lloviendo hasta maridos It's even raining husbands). Ei siis ihme, että Weather Girlsit lauloivat It's raining men, Hallelujah!


Koiranilma tai ei, tänään en ulos mene. Satu menee nyt saunaan!

Tosi luonnollista

Mihin katosi vanha sanonta "tule sellaisena kuin olet"? Mikä vapauttava ilmaisu! Äärimmilleen vietynä se tarkoittaa virttyneissä kotihousuissa ja pehmeäksi kuluneessa T-paidassa meikittömänä paikalle ilmiintymistä. No mihin nyt sellaisena menisi? Ei edes postilaatikolle tai roskia viemään.

Tokihan jokainen haluaa hyvältä näyttää. Mutta ajatelkaa millaista kusetusta me ihmiset harrastamme! On tukisukkia ja -sukkahousuja, silikoni-, geeli- ja öljylisukkeita etumukseen, push uppeja, hold innejä, kiristäviä puolikorsetteja, jotka alkavat heti niillä push upeilla kohotettujen rintojen alta ja jatkuvat polvitaipeisiin, ahteria kohottavia alushousuja. Harmikseni en enää löytänyt sitä naistenlehteä, jossa oli kuva housuliiveistä, jotka jättävät pakarat paljaiksi....

Ripsipidennykset, tekokynnet. Huulia voi täydentää ilman Botoxia tekemällä rajauksen omien huulien rajojen ulkopuolelle ja poskipunan taitava käyttäjä taikoo sen avulla näyttävät poskipäät illan rientoihin. Couperosan saa kätevästi piiloon vhreällä meikkivoiteella.

Halutessaan saa millaiset tahansa kiharat tai zikzakit, suoristusrauta silottaa kuluneemmankin pehkon. Saa hiuslisäkkeen tekokuiduista tai luonnonkarvasta.

Kaikki tietävät, että musta ja pystyraidat hoikentavat. Pituutta saa kätevästi lisää kymmenen sentin koroilla.

Baarikierroksen jälkeen tulet kotiin komean adoniksen kanssa ja alat riisua tamineita. Musta kapealinjainen tunika ja mustat caprit, pois! Alta paljastuu puolivartalosukka. Seksin tappaja! Tukisukkien ja housuosan välissä pullottaa pehmeä ihopoimu, kainalon alla heiluu pullamainen heltta. Johonkinhan sen läskin on paettava puuduttavan painepuvun alta.

Ajattelet, että nyt on eroottista poistaa push upit ja jättää painijan trikoota muistuttava sukkapuku viel päälle. Sehän paljastaa seksikkäästi rinnat. Vaan mitenkä käy? Kauniiksi voisilmäpulliksi paketoidut rinnat tipahtavat vartin alaspäin ja muistuttavat Marin grillin höyrytettyjä lihapiirakoita.

Tässä vaiheessa pukkaa hikeä, deodorantti on pettänyt ja toinen irtoripsi  tipahtanut lattialle. Liikavarvastuki on jäänyt ukkovarpaan ja etuvarpaan väliin, vasemman päkiän alla on geelityyny. Riisumisesta aiheutuvan ähinän ja housuliivien jälkeen on todella vapautunut olo. Ei kiristä, ei purista, eikä myöskään ole enää adonista odottelemassa. Salaisuudeksi jäi oliko hänellä vatsaa piukentava sixpack-liivi tiukan T-paidan alla. Sellaisiakin kuulemma on. Tai pullottiko farkun etumuksessa tennissukkapari vai geelitäytteiset alushousut? Tupee? Luonnonkalju olisi ollut todella paljon seksikkäämpi!

Tosi runoilua (vaihteeksi)

Sydänystävien sydänlämpöä
iholla ja sielussa.
Lämmin kosketus ilman käsiä,
hermopäätteistä telepatiaan.

Iholla ja sielussa,
kaikki koettu.
Hermopäätteistä telepatiaan
siirtyvät ajatukset.

Kaikki koettu
vuosina ympärillä.
Siirtyvät ajatukset
toisen kokemaan, näkemään, sulautuu!

Vuosina ympärillä
lämmin kosketus ilman käsiä:
Toisen kokemaan, näkemään, sulautuu
sydänystävien sydänlämpöä!

Tosi tilulilulei

Minä pidän katutaiteilijoista. On hienoa, että jotkut jaksavat tulla jakamaan lahjojaan pienestä rahasta julkisille paikoille. Hyvää musiikkia kuuntelee mielellään, kauniita tauluja katsellessa mieli lepää. Barcelonassa ja Lontoossa olen ihastellut mielettömiä luomuksia. Opiskelijat olivat nähneet todella suuren vaivan sonnustautuessaan liskomiehiksi, kultapatsaiksi, Abbaa soittaviksi valkoisiksi kalkituiksi 70-luvun poppareiksi. Valokuvaan pääsi hahmosen kanssa alle eurolla. Katedraalin takana paikallisen tanssikoulun oppilaat esittivät argentiinalaista tangoa, joka vangitsi minut useiksi kymmeniksi minuuteiksi niille sijoilleni tuijottamaan.

Vaan toisin on Hämeenlinnan keskustassa. Pari kertaa on ollut hermo mennä. Sokoksen pääoven vieressä törötti vihreätakkinen romanialaismies ja veteli haitariaan. Nimen omaan veteli, sävelestä ei ollut tietoakaan. Hän toisti samaa luritusta noin puolen minuutin välein. Samainen mies seisoi tänään Hätilän postin (mikä lie Itella) ja S-marketin välissä ja pää kallellaan tervehti ohi käveleviä ja näppäili hanurista ääniä. Yhtä tiluliluleitä! Huomasin ärtyväni eikä tehnyt yhtään mieli antaa edes viittä senttiä miehen lakkiin!

Minähän siis en ole millään lailla rasistinen! Kuitenkin huomaan kiertäväni romanialaiskerjäläiset kaukaa. Tiedän tähän syynkin.

Olimme mieheni kanssa Roomassa jo jokunen vuosi sitten. Ensimmäinen kontaktini romanialaisiin. Heitä istui katujen varsilla, Guccin liikkeen rappujen vieressä, Fantana di Trevin liepeillä, Hard Rock Cafen viereisessä puistossa. Yleensä naisia ja kuppi kourassa, vettä silmäkulmissa. Suu kävi pientä rukouksen tapaista koko ajan. Minua suretti, kävi sääliksi nuo huono-osaiset ihmiset. Kävelimme hotelliltamme Tiberin toiselta puolelta Espanjalaisille portaille päin. Peräämme liimautui resuinen nainen kädessään ruusukimppu. Siitä hän irrotti yhden kukan ja toisteli kiinni housun lahkeissani

 "Present for you madam!"

Olin muutaman kerran sanonut kohteliaasti

 "No thank you!" 

Matkaa oli taittunut jo sata metriä ja pulina takanani vain jatkui. Käännyin, otin kukan ja sanoin:

 "Thank you for the present!" 

Nainen singahti vierelleni kävelemään käsi ojossa ja ääni kellossa muuttui vaativammaksi pyytäen euroa. Kävelin ruusu kourassa seuraavat 50 metriä, kunnes tuikkasin kukan takaisin sanoen

 "It's not a present if you want money for it!"

Sain käyttäytymiseni vuoksi aikamoiset sadattelut perääni. Ei harmittanut!

Euro on meille suomalaisille pieni raha. Sen antaa mielellään pyytävälle, mutta huomaan tekeväni lahjoittamiselle joitain ehtoja. Noin niinkuin ensimmäisenä kriteerinä tulee toiminnan laillisuus. En ole vakuuttunut siitä, että kadulla istuvat tai musisoivat ne ihmiset, jotka oikeasti kärsivät eniten köyhyyttä. Ja nyt kirjoitan näistä romanialaisista. Ihan ilmaista ei ole Suomeen edes niiltä leveysasteilta tulla. Millä hillolla siis?  Toiseksi merkitsee tarve, kolmanneksi tapa esittää asiansa ja neljänneksi millä taidoin euronsa ajattelee saavansa. Tarvitseva saa, jos osaa asiansa ilmaista toista loukkaamatta ja asianmukaisesti. Opetellaan siis termit ennen kuin aletaan kukilla rahastamaan. Lahjasta ei makseta! Euron olisi voinut saada haitaristikin, jos olisi osannut soittaa. Mielestäni tuollaisen renkutuksen mukasoittaminen on kanssaihmisten aliarvioimista. Kansallisuuteen katsomatta. Ei sitä euroa olisi saanut suomalaissyntyinenkään hanuristi noilla taidoin. Opetellaan siis soittamaan, jos meinataan sillä uraa tehdä!

Tosi niceautoilija

Autoilu on fiilisjuttu. Samalla tavalla kuin elämän muissakin osa-alueissa: huono päivä on huono, hyvänä päivänä kaikki sujuu kuin itsestään. Joskus tunnistan ratissa ollessani suurta epävarmuutta, tuntuu kuin ei näkisi kunnolla, hahmotus ei pelaa tai ajatukset harhailevat. Ajaminen tapahtuu selkäytimestä. Oikea käsi tietää katsomatta, mihin kakkosvaihteen kohdalla nupin pitää pysähtyä, jalat käyvät omalaatuisen rytmistä valssiaan polkimien kanssa. Muuten vuorovaikutus autoon on hajanainen.

Tapasin ihmisen, joka pelkää ajamista. Kanssaihmisiin ei voi luottaa, sanoo hän. Se on varmasti se epävarmuustekijä. Jos lähdemme siitä, että jokainen autokoulun läpäissyt osaa ajaa ja tuntee liikennesäännöt ja -merkit, pitäisi vastaantulijoihin voida luottaa. Kuitenkin joka päivä eteeni kurvaa kolmion takaa autoilijoita, mopoilijoita, pyöräilijöitä. Tällä viikolla kerran on eteen ajo ylittänyt torvensoittokynnyksen. Silloin se soi pitkään, jotta pyöräilijän mp3:n kuulokkeiden taaksekin kuului.

Tänään ihmettelin taas eteen ajelijoita. Onko heillä kiire? Eikö kanssaliikkujista välitetä? Eikö liikennesäännöistä välitetä? Eikö hahmotus pelaa? Onko optikolla käynnistä jo liian pitkä aika? Mulkaisin eteeni kääntynyttä naisihmistä kohtalaisen pahasti.

Toinen ihmeteltävä asia oli (ja onkin pysyväisihmettelyä) ajonopeudet. Jos laitat 120 Km/h-alueella vakionopeuden 125 km/h navigaattorin mukaan, kaikki pyyhältävät ohi. Jos ajat Vespalla seitsemänkympin alueella kahdeksaakymppiä, tulet takuulla ohiajetuksi. Eilen minut ja Sitikan ohitti Lahdentiellä bussi, kun ajoin sallittua nopeutta 60 km/h!

Mm. Sveitsissä ja Virossa on tullut voimaan laki, jossa autoilijan tulee pysähtyä suojatietä lähestyttäessä havaitessaan jalankulkijan lähtevän ylittämään tietä. Ellei pysähdy, rapsahtaa sakot. Tämä oikeasti toimii! Hollannin pyöräilypolitiikka on Euroopan huippua ja kaikki tietävät skootteriviidakon Roomassa ja Barcelonassa. Pallon eri puolilla on omat kotkotuksensa, mutta minä toivoisin Suomeen huomaavaisuutta kanssamatkustajia kohtaan.

Poskettomin kohtaaminen tapahtui moottoritiellä Janakkalan kohdilla noin seitsemän vuotta sitten. Kiihdytin reippaasti Riihimäen rampilta moottoritielle kotimatkalle. Näin peruutuspeilistä, että suurehko auto liittyi liikenteeseen tovin perässäni. Yhtäkkiä se oli parin metrin päässä ja vilkutteli ajovaloja. Seuraavaksi olivat päällä jo hätävilkutkin. Mieleni täytti pieni paniikki: kuljettajalla täytyy olla todella kova kiire johonkin, kaikki ei varmasti ole kunnossa. Itse olin juuri ohittamassa kahta yhdistelmäajoneuvoa ja sujahdin rekkojen väliin pois maasturin tieltä. Se räppäsi hätävilkut pois ja suhahti kohti seuraavaa ohitettavaa. Sama juttu toistui. Kolmannella kerralla edessä ajava autoilija ei enää väistänytkään. Maasturi ohitti hänet pientareen puolelta ja häipyi horisonttiin. Soitin Hämeenlinnan poliisille lähestyvästä kaaharista.

Kerran matkalla Imatralta Helsinkiin peräämme liiskautui vanha kuluneen punainen BMW. Kuljettaja sekä matkustaja olivat keski-ikäisiä miehiä. Ohittivat meidät suoralla ja jäivät kökkimään alinopeutta eteemme. Sopivassa paikassa menimme me vuorostamme ohi. Sama toistui toisen kerran, ohi... ohi... Kolmannen kerran meidät ohittaessaan pelkääjän paikalla istunut matkustaja räppäsi valokuvan meistä. Iltahämärissä salamavalon sokaisemina oli pakko vetää auto tien laitaan ja odottaa näkökyvyn palautumista. BMW ehti (onnekseen) tuolla välin  omille teilleen, kenties kiusaamaan seuraavaa autoilijaa. Sen kuvan olisin kyllä halunnut nähdä...

Miksi tunaroivaa miesautoilijaa kutsutaan? Minä olen kyllästynyt olemaan "reikä ratissa"! Tämä reikä on peruuttanut viistoparkissa kuolleessa kulmassa olevan Hondan perään, ottanut muutamat parkkisakot ja yhdet ylinopeudesta. Vespalla on tullut koitettua kiviseinän vahvuutta. Tämä reikä taskuparkkeeraa kivuttomasti eikä kuulu niihin naisautoilijoihin, jotka hidastelevat kiihdytysrampilla. Osaan tehdä moottorijarrutuksen ja vaihtaa renkaat. Vien autoni itse huoltoon ja katsastukseen. Tykkään ajaa talvella kitkarenkailla. Se on opettanut ennakoivaan ajoon. Saatan joskus kirota liikenteessä, mutta en kiusaa kanssa-autoilijoitani! Olen niceautoilija, vaikka Syöksysämpylän perässä lukeekin Kiroilevan siilin sanoin "En oo v***u rauhallinen!

Tosi toteutuneita haaveita

Ajatus onnesta lennähti kypäräni alle ollessani vespomassa. Huristelin kallistelemista opetellen pitkin Rantatietä, kun vähän matkaa edessäni laitapuolen kulkija ylitti kadun. Mies oli huolittelemattoman näköinen, kädessä keikkui K-marketin pussi. Tällaiset kohtaamiset laittavat pohtimaan taustoja ja elämän valintoja. Millaiset lähtökohdat miehellä on olleet, millaisen mallin elää hän on saanut kotoaan? Onko hän tyytyväinen elämäänsä? Miten hänen haaveilleen on käynyt?

Minä olen onnellinen ihminen! Enkä nyt aio toteuttaa vanhan runon totuutta "kel onni on, se onnen kätkeköön!" Olen saanut paljon tähän neljäänkymmeneenkahteen vuoteeni ja uskon, ettei minun onneni ole keneltäkään toiselta pois. En ole syntynyt jalometallilusikka suussa. Tulen torpasta, jossa ensimmäisten elinvuosieni ajan oli ulkohuussi. Olen voimakastahtoinen ihminen. Onnen eteen olen tehnyt myös töitä ja onnen kantamoisiakin on sattunut eteeni poimittavaksi.

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisellä pitää olla haaveita. Hän kertoi miehestä, joka oli niin masentunut, että oli kadottanut kykynsä haaveilla, unelmoida. Mies oli hätkähtänyt psykologin kysyessä, mistä tämä haaveilee. Ei hänellä ollut yhtä ainutta unelmaa tulevaisuudessa. Hän sai kotitehtäväkseen miettiä jonkin haaveiltavan asian. Tästä alkoi toipumisprosessi.

Nuorena minulla oli haave perheestä, jossa meidän vanhempien lisäksi olisi kaksi lasta; poika ja tyttö. Tuossa järjestyksessä. Niin tapahtui. Elän tasavertaista parisuhdetta, muodostamme mieheni kanssa "perheyrityksen". Lapsena ja vielä nuorenakin toiveammattini oli opettaja. Sitten lukion valveutunut opo kysyi, tiedänkö sellaista ammattia kuin toimintaterapeutti. Olen unelmieni ammatissa: pääsen toteuttamaan itselleni tärkeitä taitoja kuntoutujieni hyväksi ja opettamaan osaamaani. Haaveilin työn keventämisestä: olen saanut toteutettua kaksi vuorotteluvapaapätkää ja tehdä lyhennettyä työviikkoa.

Minulla on ihana lemmikkikoira, joka juuri nytkin lämmittää vasenta lonkkaani sohvalla kyljessäni maatessaan. Ensisijaisesti olisin halunnut ruttukuonon, mopsin tai bulldogin, mutta russelini Kurko täyttää kyllä kahdenkin koiran paikan.

Omakotitalo oli enemmänkin mieheni toive. Minä olisin ollut ihan tyytyväinen vuokralla asujanakin. Tosin tontille haaveilin grillikotaa useanmman vuoden. Sain sen. Haaveilin pienestä pihakeinusta, kävin viime kesänä sen ostamassa. Yhden auton vuorottelusta väsyneenä toivoin omaa autoa, jotain pientä, kivaa ja persoonallista. Minulla on ollut kohta kolme vuotta oma Syöksysämpylä (Citroen C3). Tuo Vespa on viimeisin toteutunut haaveeni. Mies osti sen minulle äitienpäivälahjaksi.

Pitkään mietin tatuoinnin ja nenäkorun ottamista. Turhamaistia, tiedän. Pelotti ja houkutti. Piirtelin malleja ja viimein toteutin haaveeni. Nyt haaveilen toisesta tatuoinnista. Kuva-aihio on valmiina, aika tatuointistudioon varaamatta.

Koko nuoruusikäni haaveilin matkustamisesta Barcelonaan. Olin tutustunut Dalin taiteeseen, hurahtanut siihen ja halusin sen synnyinsijoille. Olen vieraillut kahdesti tuossa mielettömässä kaupungissa sekä Dalin museossa Figueresissa. Matkahaaveita on vielä monia, toteutumattomia, unelmoitavia. Uusi-Seelanti, Islanti, Japani, Meksiko, Kenia, Pariisi, Praha...

Olen saanut harrastaa: maalata, kirjoittaa, yleisurheilla, pelata squashia, rullaluistella, alppihiihtää, tanssia, tehdä käsitöitä, lukea... Hämeenlinnaan muutettuamme ihailin taivaalla kelluvia kuumailmapalloja. Haaveilin lennosta tuulen sylissä. Haave toteutui miehen kautta. Hän sai kuumailmapallolennon kahdelle syntymäpäivälahjaksi työkavereiltaan ja otti ystävällisesti vaimon matkaseuraksi. Mennä viiletettiin puolen kilometrin korkeudessa ja laskeuduttiin rytisten Hätilän ampuma-alueen bunkkeriin. Miesten kasatessa varusteita minut istutettiin Jeeppiin, annettiin shampanjapullo kouraan ja käskettiin odottaa.

Haaveilen maailmasta, jossa ei ole kaunaa, ilkeyttä, eriarvoisuutta, syrjintää, alkoholismia, huumeongelmia, väkivaltaa, riistoa, saasteita. "Don't wanna be da da dam!" Mieluiten haaveilisin tästä tassuammeessa. Vielä sellaista ei kylpyhuoneessa ole...