torstai 9. kesäkuuta 2011

Tosi tilulilulei

Minä pidän katutaiteilijoista. On hienoa, että jotkut jaksavat tulla jakamaan lahjojaan pienestä rahasta julkisille paikoille. Hyvää musiikkia kuuntelee mielellään, kauniita tauluja katsellessa mieli lepää. Barcelonassa ja Lontoossa olen ihastellut mielettömiä luomuksia. Opiskelijat olivat nähneet todella suuren vaivan sonnustautuessaan liskomiehiksi, kultapatsaiksi, Abbaa soittaviksi valkoisiksi kalkituiksi 70-luvun poppareiksi. Valokuvaan pääsi hahmosen kanssa alle eurolla. Katedraalin takana paikallisen tanssikoulun oppilaat esittivät argentiinalaista tangoa, joka vangitsi minut useiksi kymmeniksi minuuteiksi niille sijoilleni tuijottamaan.

Vaan toisin on Hämeenlinnan keskustassa. Pari kertaa on ollut hermo mennä. Sokoksen pääoven vieressä törötti vihreätakkinen romanialaismies ja veteli haitariaan. Nimen omaan veteli, sävelestä ei ollut tietoakaan. Hän toisti samaa luritusta noin puolen minuutin välein. Samainen mies seisoi tänään Hätilän postin (mikä lie Itella) ja S-marketin välissä ja pää kallellaan tervehti ohi käveleviä ja näppäili hanurista ääniä. Yhtä tiluliluleitä! Huomasin ärtyväni eikä tehnyt yhtään mieli antaa edes viittä senttiä miehen lakkiin!

Minähän siis en ole millään lailla rasistinen! Kuitenkin huomaan kiertäväni romanialaiskerjäläiset kaukaa. Tiedän tähän syynkin.

Olimme mieheni kanssa Roomassa jo jokunen vuosi sitten. Ensimmäinen kontaktini romanialaisiin. Heitä istui katujen varsilla, Guccin liikkeen rappujen vieressä, Fantana di Trevin liepeillä, Hard Rock Cafen viereisessä puistossa. Yleensä naisia ja kuppi kourassa, vettä silmäkulmissa. Suu kävi pientä rukouksen tapaista koko ajan. Minua suretti, kävi sääliksi nuo huono-osaiset ihmiset. Kävelimme hotelliltamme Tiberin toiselta puolelta Espanjalaisille portaille päin. Peräämme liimautui resuinen nainen kädessään ruusukimppu. Siitä hän irrotti yhden kukan ja toisteli kiinni housun lahkeissani
 "Present for you madam!"
Olin muutaman kerran sanonut kohteliaasti
 "No thank you!" 
Matkaa oli taittunut jo sata metriä ja pulina takanani vain jatkui. Käännyin, otin kukan ja sanoin:
 "Thank you for the present!" 
Nainen singahti vierelleni kävelemään käsi ojossa ja ääni kellossa muuttui vaativammaksi pyytäen euroa. Kävelin ruusu kourassa seuraavat 50 metriä, kunnes tuikkasin kukan takaisin sanoen
 "It's not a present if you want money for it!"
Sain käyttäytymiseni vuoksi aikamoiset sadattelut perääni. Ei harmittanut!

Euro on meille suomalaisille pieni raha. Sen antaa mielellään pyytävälle, mutta huomaan tekeväni lahjoittamiselle joitain ehtoja. Noin niinkuin ensimmäisenä kriteerinä tulee toiminnan laillisuus. En ole vakuuttunut siitä, että kadulla istuvat tai musisoivat ne ihmiset, jotka oikeasti kärsivät eniten köyhyyttä. Ja nyt kirjoitan näistä romanialaisista. Ihan ilmaista ei ole Suomeen edes niiltä leveysasteilta tulla. Millä hillolla siis?  Toiseksi merkitsee tarve, kolmanneksi tapa esittää asiansa ja neljänneksi millä taidoin euronsa ajattelee saavansa. Tarvitseva saa, jos osaa asiansa ilmaista toista loukkaamatta ja asianmukaisesti. Opetellaan siis termit ennen kuin aletaan kukilla rahastamaan. Lahjasta ei makseta! Euron olisi voinut saada haitaristikin, jos olisi osannut soittaa. Mielestäni tuollaisen renkutuksen mukasoittaminen on kanssaihmisten aliarvioimista. Kansallisuuteen katsomatta. Ei sitä euroa olisi saanut suomalaissyntyinenkään hanuristi noilla taidoin. Opetellaan siis soittamaan, jos meinataan sillä uraa tehdä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti